torstai 26. tammikuuta 2012

Palikkatesti

Työnäyte hengittää jo ikävästi niskaan. Tai ei, ei ikävästi, mutta paniikkia-aiheuttavasti ainakin. Ongelma on siinä, saanko itseni kirjoittamaan ja ennen kaikkea kuinka paljon. Viime päivinä tekstiä on onneksi syntynyt jonkin verran. Tänäänkin raahasin kotiin vinon pinon runokirjoja kirjastosta. Bussissa luin Paavo Haavikon runoja ja sain inspiraatiota kirjottaa muutamia säkeitä kotona. Toivon tosiaan, että tällainen suht arkipäiväinen kirjoittaminen jatkuisi, ettei tarvitsisi aina kirjoittaa niin paljon kerralla. Kunhan kirjoittaisi edes vähän mutta suht usein.

Tällä hetkellä minulla ei ole mitään valmista runomateriaalia, joten päätin julkaista palikkatestin, jonka kirjoittamisen aloitin jo muutama viikko sitten. Ne, jotka ovat lukeneet Hesarin Nyt-liitettä noin puolen vuoden sisään, huomasivat varmaan ajoittain ilmestyneet Virpi Salmen palikkatestit. Kyllä ne usein ärsyttivätkin, mutta yhtä usein huomasin hörähteleväni vastauksille. Tuota pitäisi itsekin koittaa! Salmen kolumnit saavat minussa oikein alkukantaisen vitutuksen nousemaan pintaan (mikä sitä muijaa vaivaa?), mutta nuo pikku testit - myönnettäköön - piristivät kyllä perjantaiaamujani.

Ja toisaalta aina on kokeiltava jotain uutta. Paitsi niitä joitain muutamia asioita, joita en siveyttäni silmälläpitäen mainitse. Tänään olen parannellut tekstiä paikka paikoin, ja nyt sen pitäisi olla jossain määrin julkaisukelpoinen. Olkaa hyvät.



Minkä alan opiskelija olet?





1. On perjantai-ilta.

a) Ai onko? Mulla on menny ajantaju kokonaan, kun on dokattu kaverin kämpillä tässä pari viikkoa putkeen.
b) Väitteessä ei ole perää, toisekseen lauseessa ei ole tekijää ja kolmannekseen se ei ole kysymys. Jos jättää huomiotta nämä seikat, uskoisin viettäväni sivistynyttä lukupiiri-iltaa viinilasillisen ääressä.
c) Testin tekijällä on selkeästi jonkinlainen eskapistinen syndrooma, kun hän on halunnut aloittaa testin viikonloppuun ajoittuvalla toteamuksella.
d) Hieno homma hermanni, ja ei muuten ole, koska jos olis niin mä oisin jo mielettömässä jurrissa.

2. Jos saisit toivoa synttärilahjaksi mitä tahansa, mitä toivoisit?

a) Lahjakortin Alkoon ja jumalallista voimaa saattaa esikoisromaanini päätökseen.
b) Kirjoja! Paljon, paljon kirjoja... vaikka enhän minä niitä koskaan kerkeä lukemaan.
c) Mitä ihmisestä kertoo se, että hän haluaa kysyä aikuiselta henkilöltä, mitä tämä toivoo syntymäpäivälahjaksi? Taitaa testin tekijällä olla jonkinlainen regressiovaihe.
d) Tää kysymys on ihan perseestä, ja sitä paitsi mun synttärit on vasta heinäkuussa.

3. No mites se Finlandia-voittaja?


 a) Ihan sama, kun mä kirjotan vielä paljon paremman. Kaikki on mun päässä jo valmiina ja alotan kirjottamisen tän bissen jälkeen, siitä tulee niiiin hyvää matskuu.
b) Olen lukenut sen kolmeen kertaan! Miljöö on todella mielenkiintoinen ja Liksomin kieli rikasta, mutten ole kerennyt analysoimaan romaania vielä tarkemmin.
c) Ihmiselle on kovin tyypillistä tehdä asiat yleisen mielipiteen mukaan kuten lukea näitä Finlandia-voittajia. Sen vuoksi luenkin mielummin jonkin tuntemattomamman tekijän uutuuskirjan.
d) Niin että mikä finland?? Onks tää se ku suomi voitti maailman mestaruuden??

4. Löydät kadulta 100 euron setelin. Mitä teet?

a) Missä on lähin Alko?
b) Omatuntoni kehottaa minua viemään rahan poliisille, mutta toisaalta Suomalaiseen kirjakauppaan ilmestyi juuri se Coelhon uusin romaani. Mitähän Scarlett tekisi tässä tilanteessa?
c) Tällaiset tilanteet saavat ihmisen monien tunteiden ristipaineeseen. Palautanko rahan vai pidänkö sen itselläni? Toisin sanoen: tottelenko puhtaasti halujani vai moraalintajuani?
d) Köyhät kyykkyyn ja spurgut, ja sossupummit ja kaikki vitun hiihtäjät, ja ainakin kaikki kommarit ja natsit.

5. Mikä on suhteesi rakkauteen?

a) Voi, olen kirjoittanut siitä paljon riipaisevia tarinoita ja runoja, jotka vielä tullaan muistamaan satojen vuosien päästä, jolloin tyypit miettii, et kuka vitun Shakespeare, oliksese joka näytteli siinä ja siinä?
b) Tiedän monia laadukkaita rakkausromaaneja, suosittelenko jotain? Austen on tietysti klassikko, Brönte, Ahern, Roberts, Lawrence...
c) Rakkaus on monimutkainen asia: tutkijat kiistelevät yhä siitä, onko se pohjimmiltaan vain biologinen ilmiö ja liittyy suvunjatkamiseen. Seksuaalisuudesta voisin kertoa tarkemminkin, esimerkiksi... päläpälä Freud... päläpälä.
d) No on mulla muija kotona mut miten se liittyy tähän, aiotsä homo iskee sen?

Vastaukset:

Eniten a-vastauksia: Olet kirjoittamisen opiskelija.
Eniten b-vastauksia
: Olet yleisen kirjallisuustieteen opiskelija.
Eniten c-vastauksia
: Olet Freudin perseennuolija.
Eniten d-vastauksia
: Olet idiootti.

maanantai 16. tammikuuta 2012

Viimeisin

Koska juuri nyt olen liian laiska kehitelläkseni jotain uutta, aion vain julkaista viimeisimmän kirjoittamani tekstin. Joka on (yllätys) roolipelivastaus. Niitä olen siis kirjoittanut viimeksi. Vaikka roolipelivastaukseksi tuo onkin aivan liian pitkä, ei niiden noin pitkiä oikeasti tarvitsisi olla. Mutta minulla on taipumusta jaaritella ja sitä tekstiä vain tuli - se on jotenkin vapauttavaa miten helposti tuli kirjoitettua tuollainen määrä tekstiä.
Sehän nyt vaikuttaa hieman iralliselta, koska te ette tietenkään tiedä mitä tuota ennen on tapahtunut ja missä mennään. Mutta minäkään en tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi, koska se on kanssapelaajani vastuulla. Siksi tekstissä oleviin repliikkeihin ei ole vastauksia ja toista osapuolta ei ole kirjoitettu yhtään - ei tietenkään ole, koska roolipelivastauksesta on kyse. Sehän menisi autohittaamiseksi, eli toisen pelaajaan hahmolla pelaamiseksi, mikä on ehdottoman kiellettyä. Minulla ei ole valtuuksia siihen mitä se toinen hahmo tekee. Saan päättää siitä mitä oma hahmoni tekee hänen hahmolleen, mutta hänen (eli tässä tekstissä Kilianin) reaktioista minulla ei ole aavistustakaan. Se on hänen pelaajansa vastuulla. Ehkei mihinkään tekstin suudelmista tule vastausta ja siirappinen loppu menee riitelyksi. Minä en tiedä mitään, ennen kuin kanssapelaajani vastaa minulle.
Luulisi että kirjoittaminen noin "puolisokeana" on hankalaa, mutta ei se ole. Olen tosi roolipelannut jo kahdeksan vuotta, joten konkarina olen tietenkin oppinut sen jo. Mutta toisen pelaajan hahmoon ei kajota ja se on ehdotonta. Tai no, tietyissä tilanteissa pelaaja voi antaa luvan hahmonsa autohittaamiseen - tappelun tai seksin kirjoittaminen roolipelissä vaatii tietenkin hieman autohittaamista, koska muuten se on hidastempoista ja erittäin hankalaa. Tuollaisissa tilanteissa autohittaaminen tekee pelistä paljon sujuvampaa. Mutta autohittaamisen saa kieltää aivan kokonaan (ja se taas on ehdotonta - jos pelaaja sanoo ettei hänen hahmojaan saa autohitata, niin niitä ei sitten myöskään autohitata), mikä itseasiassa rajoittaa pelaamista ihan hirveästi. Minun hahmojani saa autohitata, koska se on kuitenkin niin paljon sujuvampaa eikä se minua haittaa. Mutta kaikki eivät täyttä autohittaamista salli. Se onkin yksi roolipelaamisen viehätyksestä. Koskaan ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, koska enhän minä mitenkään voi tietää mitä kanssapelaajan päässä liikkuu. Joten olen koko ajan hieman pihalla, mutta se on vain mielenkiintoista. Sellaiselle, joka ei roolipelaamisesta mitään tiedä tämä kuulostaa nyt varmaan hirveän monimutkaiselta, mutta ei se ole. Kyllä niihin on hirveän helppo päästä mukaan.

-

Jokaisella ihmisellä oli kipupisteensä. Myös niillä vahvimmilla ja itsevarmimmilla. Ihan kaikilla. Myös Declanilla, vaikka hän olikin kaikessa muussa niin vahva ja itsevarma - olemassa olivat ne asiat, joissa hän ei ollut. Ei, hän oli herkkä ja haavoittuvainen. Ne asiat olivat päässyyt vahvasta kuoresta läpi ja tehneet tuhonsa. Sitä kipua ei näytetty, mutta siellä se oli. Se oli väistämätöntä ja jos mustatukan lähelle pysyi tarpeeksi kauan, se myös tuli näkyviin. Siltä ei voinut välttyä - tuho oli ollut niin massiivinen, että se oli kääntänyt koko maailman ylösalaisin. Mikään ei tuntunut enää hyvältä, mikään ei ollut enää oikein. Ehkei koskaan tulisikaan olemaan. Oliko hän oikeasti edistynyt kuudessa vuossa yhtään mihinkään? Kaikki ajatukset, tunteet, pelot olivat edelleen olemassa, hän edelleen näki painajaisia ja koki flashbackeja - okei, ne eivät olleet enää läheskään niin pahoja kuin alkuun, mutta niistä ei silti oltu päästy eroon. Hän ei ollut vieläkään läheskään valmis myöntämään sitä - hän ei mitenkään voinut vain sanoa tulleensa raiskatuksi. Se oli mahdotonta, ei sitä voinut vain sanoa. Hän ei vieläkään nähnyt itseään selviytyjänä - hän edelleenkin oli uhri. Ja niin miljoonat terapeutit olivat sanoneet - hänen pitäisi nähdä itsensä raiskauksesta selvinneenä, ei sen uhrina. Hän ei nähnyt sitä, koska hän ei ollut selvinnyt siitä.
Declan tiesi, ettei sitä voinut muuttaa mitenkään. Hän voisi tapella asian kanssa vielä toiset kuusi vuotta, se asia ei silti menisi yhtään mihinkään. Vaikka hän edelleen toivoi että se tapahtuisi, sitä päivää ei ikinä tulisi että kaikki vain unohtuisi. Hän ei muistaisi koko asiaa, koska ne muistot olivat vain hirveitä. Hän ei halunnut muistaa koko asiaa. Siitä syystä flashbackit olivatkin niin hirveitä. Psykiatrin mukaan nekun kertoivat siitä, että hän oli valmis muistamaan mitä silloin oli tapahtunut, että hänen aivonsa yrittivät kertoa hänelle jotain olennaista siitä yöstä. Mutta hän ei halunnut muistaa yhtään mitään. Hän ei halunnut muistaa juuri siksi, koska oikeasti hän muisti ihan kaiken. Se oli hirveää ja se sattui. Hän ei tarvinnut jatkuvaa muistutusta siitä.
Declan tiesi senkin, ettei hän koskaan tulisi olemaan okei asian kanssa. Hän saattaisi joskus oppiakin puhumaan siitä ja muistot eivät olisi niin kivuliaita - mutta nyt hän ei ollut lähelläkään sitä. Asia ei mitenkään ollut okei. Hän ei halunnut puhua siitä, eikä hän osannut puhua siitä. Asiasta puhuminen vaati niin paljon luottamusta ja varmuutta, että Declan ei välttämättä koskaan olisi valmis siihen. Ehkä hän ei koskaan luottaisi Kilianiin niin paljon, että kertoisi sille kaiken. Ehkä hän ei koskaan olisi niin varma asiasta, että osaisi puhua siitä. Ehkä tämä kaikki olisi aivan hyödytöntä, jos Declan ei koskaan oppisi avautumaan Kilianille. Ehkä se vain vaatisi liikaa. Mutta silti - hän oli jo avautunut. Hän oli saanut sen sanottua. Ei omasta tahdostaan kylläkään, mutta silti se oli sanottu. Kilian tiesi jo.
Silti Declania ei pelottanut eniten se, että Kilian ei ymmärtäisi. Tai sekään, että Kilian ei pysyisi siinä, vaan säikähtäisi kuitenkin ja lähtisi karkuun. Tietenkin se epäilytti, mitä jos Kilian jättäisi hänet yksin. Juuri kun hän oli kerännyt rohkeuden avautua sille, juuri siksi koska hän oli avautunut sille. Se oli pelottavaa, mutta silti kumpikaan edellisistä ei ollut se reaktio, joka pelotti kaikkein eniten.

Declan sulki silmänsä ja veti syvään henkeä.
"Mä tiedän, ja mä uskon sua, mutta toi ei ole se mitä mä pelkään kaikkein eniten", mustatukka sanoi, ääni pysyi yllättävän tasaisena. Silmät avattiin vasta sanojen jälkeen ja katsekontaktikin haettiin. Katse oli pelkkä tunteiden sekamelska - epävarmuutta, pelkoa, ahdistusta, epäuskoa, haavoittuneisuutta, epätoivoa. Ahdistus oli raskasta ja lähes musertavaa. Syvään hengittäminen ei auttanut, tunteet vyöryivät yli ja kyyneleet nousivat silmiin. Declan joutui puremaan lujaa alahuultaan pitääkseen kyyneleet poissa.
"Eniten mua pelottaa se, että jos mä kerron sulle mitä mä olen tehnyt ja mitä silloin tapahtu ja... no, sen kaiken, se muuttaa sitä mitä sä tunnet mua kohtaan." Ääni ei tärissyt, mutta käsi tärisi. Syvään ja rauhallisesti hengittäminen ei onnistunut enää, mutta kyyneleet pysyivät poissa. Declan vain räpytteli nopeasti silmiään estääkseen kyyneleitä valumasta, katsekin oli yläviistossa, jossain katonrajassa.
Niin oli käynyt monta kertaa. Ne pysyivät siinä vieressä, mutta ne eivät kohdelleet häntä enää samalla tavalla. Ne olivat aivan ylisuojelevia, kuin häntä olisi täytynyt suojella jatkuvasti kaikelta. Kuin hän ei osaisi puolustaa itseään - koska hän ei ollut pystynyt puolustamaan itseään silloinkaan. Ne alkoivat kohdella häntä, kuin hän voisi mennä rikki. Ja se ei oikeasti auttanut yhtään - päinvastoin, se teki kaikesta vain pahempaa. Declan teki jo kaikkensa ollakseen taas ehjä, se ei oikeasti helpottanut että ne muistuttivat koko ajan käytöksellään kuinka särkyvä hän oli.
Suojelevaisuus oli hyvä asia, mutta Declan osasi puolustaa itseään. Hänen oli osattava, tai hän ei ikinä pääsisi traumoistaan yli. Häntä ei saanut kohdella, kuin hän ei osaisi. Hän ei tarvinnut ketään suojelemaan itseään. Häntä ei oltu kasvatettu pumpulissa, hän osasi pitää huolta itsestään.

Declan oli itse hyväksikäyttänyt muita, katsonut vierestä kuin muita käytettiin hyväksi sekä häntä oli hyväksikäytetty. Monta kertaa. Niin monta, että hän ei alistuisi siihen enää. Kukaan ei enää ikinä hyväksikäyttäisi häntä sillä tavalla. Riippumatta siitä kuka toinen osapuoli oli, sitä ei sallittaisi keneltäkään. Hänen ylitseen ei käveltäisi sillä tavalla, hän ei edes sietäisi sitä. Hän oli aivan ensikädessä nähnyt, sekä kokenut mitä sellainen kohtelu ihmiselle teki. Juuri siksi hän ei alistuisi enää uudestaan. Juuri siksi hän oli niin vahva asian suhteen - häntä ei edes voinut hyväksikäyttää, koska hän ei missään tapauksessa kävisi sitä läpi enää uudestaan.
Declan jäi tuijottamaan Kiliania. Tuon takia häntä olisi melkein voinut alkaa itkettää uudestaan - nyt ei ahdistanut, liikutuksesta se johtui. Ainoastaan hänen perheensä oli sanonut noin. Että hän oli liian tärkeä, että ne voisivat katsoa kun häneen sattui. Että hän oli liian tärkeä satutettavaksi. Ja Declan oikeasti uskoi Kiliania. Hän oikeasti luotti sen sanoihin, eikä edes osannut epäillä niitä. Ilmiselvähän se syy oli ollut, mutta Declan oli silti halunnut kuulla sen. Sen kuuleminen noin suoraan oli jotenkin koskettavaa. Hän oli tärkeä.
Loput lauseesta sisäistettiin muutaman sekunnin myöhässä. Okei, tuo oli totta ja aivan ymmärrettävää. Koska erittäin todennäköisesti Declan kostaisi, hän maksaisi kärsimänsä vääryydet korkoineen takaisin. Hän ei vain antaisi Kilianin satuttaa itseään. Hän iskisi takaisin. Niin hän oli tehnyt viimeksikin. Niin hän siinä tilanteessa teki - hän oli tuntenut olonsa hyökätyksi, joten hän hyökkäsi takaisin. Hänen ei kyllä olisi tarvinnut olla niin julma. Mutta se oli ollut helppoa ja toimivaa. Siksi sellaisilla asioilla olikin niin helppo satuttaa - niitä oli niin helppo käyttää. Ne tekivät tehtävänsä. Mutta se myös oli se ongelma.
"Mä tiedän että mä loukkasin sua jo viimeksi, ja mä olen oikeasti pahoillani siitä, mutta mä en tee niin sulle uudestaan. Mä en voi tehdä sulle silleen", Declan sanoi, hän oli viimeksi ollut julma Kiliania kohtaan - missään tilanteessa kuolleen äidin käyttäminen omaksi eduksi ei ollut hyväksyttävää. Declan oli pahoillaan siitä, mutta ei sitä silti mitenkään voinut ottaa takaisin.
"En mä voi olla julma ihmisille, joista mä välitän." Viimeksi se oli ollut niin helppoa, koska Declan ei ollut antanut itsensä välittää. Nyt hän antoi - hän oikeasti välitti Kilianista.
Declanilla fyysinen kontakti oli se helpompi osa. Siksi hän useimmiten ilmaisikin tunteensa fyysisesti - se oli helpompaa. Kontaktin löytäminen millään muulla tasolla oli paljon hankalampaa. Fyysinen kontakti oli paljon helpompaa. Vaikka Kilianin läheisyys vaatikin veronsa rokkarin itsehillinnältä. Mutta itsehillintä pysyi kasassa, läheisyys tuntui hyvältä - vaikka oikeasti Declan olisi ollut mielellään paljon lähempänä. Se läheisyydessä oli ongelmana - hän olisi halunnut vielä lähemmäs Kiliania. Niin lähelle kuin mahdollista, hän olisi ottanut sen iholle - vaikka aina sisälleen asti. Kilian oli nyt jo niin läheellä, se oli iholla. Tarpeeksi lähelle pääseminen ei vaatisi enää kovin paljon. Mutta ei, itsehillintä saatiin pitämään. Tämä ei ollut mitenkään oikea aika eikä paikka sille. Declanissa oli se osa, mikä ei halunnut yhtään lähemmäs. Tämä oli tarpeeksi lähellä. Läheisyys oli kuitenkin tarpeeksi, että se tuntui hyvältä. Lähempänä olisi ollut vielä parempi, mutta tässä oli hyvä ja itsehillintä kesti.
"Mä en vaan ole tottunut siihen. En mä sitä tarkota että se olisi huono asia. Koska ei se mitenkään ole. Meillä vaan on molemmilla edelleen kaikki vaatteet päällä, ja sitä ei tapahdu niin kovin usein", Declan sanoi, puheenaiheesta riippumatta rokkari oli yhä aivan rauhallinen. Ehkä se sitten ole se läheisyys - hän ei vain osannut ahdistua, kun Kilian oli oikeasti lähellä. Jostain syystä ihmiskontakti aina teki hänen olonsa paremmaksi, mutta tämä oli erittäin helppoa.
Eikä puheenaihe ollut täysin aiheeton, koska niin se meni. Hänellä oli oikeasti suhteita, joissa oli kyse ainoastaan seksistä. Orgasmi ja ulos. Siinä se ja mitään muuta ei olisi luvassa. Hän oikeasti tunsi joitakin ihmisiä vain sen takia, että ne olivat fantastisia sängyssä. Hän ei edes tuntisi niitä, jos ne eivät olisi. Kyse oli vain ja ainoastaan seksistä.

Declan tiesi tehneensä itse keskustelusta niin hankalaa. Hän oli antanut sitoutumiskammonsa (tai epävarmuutensa tai pelkuruutensa - mikä ikinä sitten olikaan) tulla tielle. Hän oli ajattelut liikaa sitä mikä olisi voinut mennä pieleen. Koska eihän sitä koskaan voinut tietää, menisivätkö ne asiat pieleen - vaikka voisivatkin mennä. Ehkä tämä oli virhe. Ehkä tässä vain sattuisi. Tai sitten tämä vain olisi kaiken sen arvoista. Lopputuloshan olisi kaikkein tärkein. Ehkä he saisivat tästä irti jotain niin paljon suurempaa ja tärkeämpää. Ehkä heidän pitäisikin kokea ne kaikki vaikeudet, koska loppujen lopuksi se oli vain sen kaiken arvoista.
Sitä paitsi, ei Declan olisi ryhtynyt tähän, jos ei olisi nähnyt sitä niin tärkeänä että kannatti yrittää. Hän ei tekisi sitä Kilianin takia, se ei saisi häntä vakuutettua että yrittäminen kannattaisi jos hän ei itse haluaisi sitä. Nyt se oli onnistunut, koska Declan oli halunnut sitä oikeasti koko ajan. Mahdollisuus siitä, että heidän suhteestaan ei todellakaan tulisi yksinkertaista ja helppoa oli vain ehtinyt tielle. Nyt Declan oli päässyt yli siitä. Kyllä hän tiedosti edelleenkin, että se ei jo heidän luonteidensa takia tulisi olemaan yksinkertaista ja helppoa, mutta silti hän halusi yrittää. Se saattaisi olla sen arvoista.
Vastaus sai onnellisen (ja liikuttuneen) voihkaisun rokkarin huulilta ja Declan ilmaisi jälleen kerran tunteensa fyysisesti suutelemalla. Vaikka suudelmat eivät sinänsä merkinneet mitään (hänhän pystyi suutelemaan ketä tahansa) mutta se oli silti helpompaa kuin niiden ajatusten pistäminen sanoiksi. Suuteleminen vain oli helpompaa, ja siinä Declan oli parempi. Ja niin, hän pystyi suutelemaan ketä tahansa, koska suudelmiahan ne vain olivat. Pikku juttu - mutta nämä eivät olleet. Ne olivat ennemminkin tunteita ja hellyydenosoituksia, Declan halusi jakaa ne Kilianille. Myönnetään, hänen itsehillintänsä ei ollut niin hyvä että hän olisi osannut olla erossa Kilianin huulista. Ja tietenkin, Kilianin suuteleminen esti häntä hymyilemästä aivan jatkuvasti.
"Joten, mitä me tehdään nyt? Tai siis, haluatko sä mennä ihan virallisesti treffeille, vai... en minä tiedä, mitä me oikein tehään?" Declan kysyi irrottauduttuaan lopulta Kilianin huulista - tosin katse viipyi pitkään toisen huulilla, ennen kuin katsekontakti löytyi. Se oli itseasiassa hyvä kysymys, koska Declanilla ei ollut aavistustakaan mitä nyt tapahtui. Ensimmäinen askel oli otettu, he oikeasti seurustelivat - mitä seuraavaksi? Mustatukka halusi nähdä Kilianin uudestaan mahdollisimman pian, koska sen seurassa oli jotenkin vain yllättävän hyvä olla - mutta missä merkeissä heidän oikein pitäisi tavata? Declan ei yleensä käynyt treffeillä, mutta nyt hän jopa saattaisi suostua. Jos Kilian haluaisi viedä hänet ulos, hän varmaan myös lähtisi.

Varsinaisesti Kilian ei ollut tehnyt mitään väärin. Vaikka ensireaktiona kysymys oli otettu loukkauksena, siinä ei silti ollut mitään mistä olisi saanut loukkaantua. Huolenaihe oli olennainen ja Kilian piti saada kysyä niistä asioita, jotka sitä huolettivat. Ei kai sille mitään muuta voinut. Ei sitä asiaa muuten saanut pois alta kuin puhumalla. Ja niissä testeissä oli tullut käytyä useammin kuin kerran - tosin vain yksi niistä testeistä oli tullut takaisin positiivisena. Mahdollisuuksiin nähden se oli hemmetin hyvin. Se oli tärkeää ja aiheellista. Asiasta huolehtiminenhan oli vain hyvä asia. Testeissä käymisessä ei ollut niin paljon vaivaa ja sehän oli vain hyvä asia. Parempi tietää kuin olla tietämättä, vaikka asian esiin nostaminen osuikin hieman arkaan paikkaan. Vaikka Declan ei uskonut alkuunkaan siihen mahdollisuuteen, että se testi tulisi positiviisena takaisin. Se ei vain ollut mahdollista. Se testi ei olisi positiivinen. Se ei voinut olla.
Ja Kilian ei ollut vain täräyttänyt kysymystä päin hänen naamaansa. Se oli yrittänyt selittää että asia oli tärkeä. Ettei se pitänyt häntä tyhmänä. Tosin sen Declanin mielestä olennaisimman syyn se oli jättänyt sanomatta - testeistä kyseleminen ei myöskään tarkoittaisi sitä että se piti häntä huorana. Koska sen johtopäätöksen Declan oli ensimmäisenä vetänyt. Että Kilian luuli että hän makasi ihan kenen tahansa kanssa ajattelematta sitä sen enempää. Okei, muutamaan kertaan ehkäisy oli jäänyt, mutta ainoastaan kaksi kertaa se oli kostautunut - jälleen mahdollisuuksiin nähden se oli hemmetin hyvin. Vaikka niistä kerroista kumpaakaan Kilianin ei tarvinnut tietää. Declan ei välttämättä haluaisi kertoa sille. Okei, se toinen oli noloa ja sitä toista hän ei vain osaisi kertoa. Sitä pitäisi miettiä enemmänkin ennen kuin sellaisen saattoi kertoa. Kyllä hän sen kertoisi, se vain tarvitsisi aikaa ja valmistautumista. Vielä oli liian aikaista, eikä se vielä ollut olennaistakaan - eikö niin?

Kilianin säikähtämistä tai hämmentyneisyyttä ei otettu yhtään pahalla. Se oli ennemminkin ymmärrettävää - reaktio yleensä oli erilainen, jos hän näytti niin loukatulta. Mutta nyt itsekontrolli pelasi. Tunteet ja temperamentti olivat aisoissa - Declan tiesi että ne olivat yhdet suurimmista kompastuskivistä, mitä heillä oli. Tulinen temperamentti oli vain saatava jotenkin hallintaan - tunteetkaan eivät kouhuisi niin helposti yli kun temperamentti oli kasassa. Siihen oli niin helppo kompastua, ja se ei edes olisi kovin kaunista.
Mutta Kilian kuitenkin antoi hänen koskea ja se hymyili. Tilanne oli käännetty aivan päälaelleen - tämä meni hyvin. Mutta silti Kilian ei vieläkään kertonut, miksi se oli niin tärkeää. Miksi se oli huolestunut. Declan ei ymmärtänyt sitä, mutta toisaalta tämä meni niin hyvin - viitsikö sitä nyt nostaa esiin. Tilanne saattaisi taas kääntyä - Declania ei oikeasti huvittanut tapella juuri nyt.
Katse pysyi Kilianin silmissä, kulmat rypistyivät hieman rokkarin hämmentyessä uudestaan. Nytkö hän oli huolissaan asiasta? Declan ei alkuunkaan ymmärtänyt miten hitossa tuohon johtopäätökseen päädyttiin. Koska hän ei ollut huolissaan asiasta. Oli se olennaista, mutta silti hän ei ollut ajatellut koko asiaa ennen kuin Kilian oli avannut suunsa. Tuskin hän olisi koskaan tullut ajatelleeksi. Ennen kuin se vahinko sattuisi, mutta se oli asia erikseen. Eikä sitä edes tapahtuisi.
Tosin ajatus jäi kesken, kun Kilian sai viimeiset sanansa sanottua. Declan oli edelleen hämmentynyt ja hieman pihalla aiheesta, mutta tuo oli huolenaihe jonka hän ymmärsi. Kilian oli kiskottu lähemmäs rokkaria, katsekontaktia ei katkaistu hetkeksikään. Vaikka pituusero alkaisi vielä nyppimään, mutta se vasta olikin epäolennaista.
"Meillä on väliä. Mä haluan että tää toimii. Eikä sillä oikeasti ole mitään väliä kuinka vanha sä olet", Declan sanoi, äänensävy oli täysin varma - hän tarkoitti sitä. Sillä ei ollut väliä. Ei enää, vaikka äsken se olikin mietityttänyt. Silloinkin kyse oli ollut Kilianin kannasta - mitä jos Kiliania vaivasi, että hän oli liian vanha sille. Kilian oli poikkeus jokaisella tavalla, mutta Declan ei nähnyt sitä huonoa asiana. Jos se olisi virhe, niin sitten se oli. Koska juuri nyt Declan oli helvetin tyytyväinen että oli ottanut sen riskin. Hän saattaisi katua riskin ottamista siinä missä sitäkin ettei ollut ottanut sitä. Juuri nyt hän ei osannut katua sitä yhtään.
"Mä vaan haluan sut." Ääni jäi matalaksi kuiskaukseksi, samassa Kilianin leukaa nostettiin ylöspäin ja huulet olivat jälleen Kilianin huulilla. Sama oli sanottu jo moneen kertaan, mutta niin se oli. Kilianin Declan halusi ja jos hän saisi sen, ikäerolla ei olisi väliä. Vaikka johan se oli hänen.

sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Nimetön


Lasintakaisessa maailmassa
perhosten lento pysähtynyt

Huomioi kuolevaisuutesi, lävistä
estetiikkasi neulan varteen

Hiljainen kokoelma
kuolleen ajan merkkejä
lapsuuden luonnon memorabiliaa

Tuomitse ajallisuutesi, hätistä
politiikkasi tendenssien hautausmaalle
ja vaikene hyönteiskokoelman edessä

Tämäkö on se
mitä lapsesi
saavat
nähdä

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Novelli-ja oppimispäiväkirjapohdiskelua sunnuntain ratoksi

Olen saattanut jonkin aikaa sitten päätökseen ehkä kunnianhimoisimman kirjoitusprojektini koskaan. Eräälle kurssille piti kirjoittaa 7-10 sivun novelli, ja minähän tietysti menin rustaamaan yli 20 sivua. Se oli suurelta osin erittäin tuskallista, mutta myös palkitsevaa: opin todella paljon sekä itsestäni että novelleista. Kirjoittamisesta ylipäätään! Vielä palan painikkeeksi väänsin kyseisen kurssin oppimispäiväkirjan, joka sekin oli muutaman sivun sijaan päälle 10 sivua. Suurin ongelmani taitaakin olla se, että kun saan inspiraation, en osaa kunnioittaa tarpeeksi suosituspituuksia.

En oikeastaan uskonut, että minusta edes olisi novellien kirjoittajaksi - tai ylipäätään proosan. Se aika oli joskus menneisyydessä, ennen kuin tutustuin runoihin. Tarinani tuntuivat liian kliseisiltä, tyylini tylsältä ja taitoni kehittymättömältä. Täytyy silti todeta, että olen ihan tyytyväinen kyseisellä kurssilla kirjoitetun novellin lopputulokseen. Kaikki lähti siitä, että olin jo kauan halunnut kirjoittaa aavepojan ja kuolevaisen pojan rakkaustarinan. Tällöin siis kantavana teemana olisi ollut rakkaus, niin kuin minulle on ominaista. Sain kuitenkin myöhemmin vielä vahvemman inspiraation: pojista tuli 12-vuotiaita ja keskiössä oli nyt faktan ja fiktion suhde tarinankerronnan muodossa. Sain kehitellä sisäkkäistarinoita ja hauskoja seikkailuja sydämeni kyllyydestä. Myönnettäköön, se oli todella hauskaa. Kunpa minulla vain olisi ollut enemmän aikaa viimeistellä tarinaa. Huomasin myös, että on paljon helpompi kirjoittaa itseään nuoremmista kuin vanhemmista henkilöistä, mikä toki on täysin luonnollista.

Luulen, että olen pohtinut novelliani enemmän kuin tarpeeksi viime aikoina. Siksi haluaisinkin lausua "muutaman" sanan oppimispäiväkirjastani, jonka kirjoittaminen oli sekin huikaiseva kokemus. Halusin tällä kertaa kokeilla jotain erilaista, jotain mikä erottuisi joukosta, olisi hauska, jossain määrin filosofinen mutta kuitenkin tarpeeksi informatiivinen. Syntyi tarinamuotoinen oppimispäiväkirja, jossa seikkailen itse päähenkilönä ja joka vilisee outoja henkilöitä, kliseitä, pohtimista tarinan perimmäisestä olemuksesta, yhtäkkiä ilmestyviä ja katoavia esineitä ja asioita jne.

Tarina alkaa, kun herään aavikolla (kyllä, aavikolla) mitään ymmärtämättä, kunnes törmään puhuvaan kissaan, joka johdattaa minut vanhan miehen luo, minkä jälkeen löydän terapeutin, minkä jälkeen minua osoitetaan aseella - ja viimein kaivan hiekasta esiin tietokoneen, josta ilmestyy Jumala. Tässä välissä olen pohtinut tarinakäsityksiä, kurssilla opittuja asioita sekä psyykkiselle puolelle sijoittuvia tuntemuksia. Päähenkilöllä, siis minulla, on kova hinku päästä tästä vieraasta maailmasta pois, mutta hänen täytyy suorittaa kaikki "tehtävät", ennen kuin se onnistuu; luonnollisesti, sillä eihän hän muuten saisi oppimispäiväkirjaansa valmiiksi. Etenkin lopun minänjakautumisen pohdiskelua oli hauska kirjoittaa, siis sitä, kun Anna tajuaa, että hän itse kirjoittaa itseään samalla, kun on henkilönä tarinassa. Tietysti tämä on selkeä viittaus... no, annetaan sen odottaa vielä hetki! Haluan nimittäin kertoa vielä yhden asian.

Oppimispäiväkirjatarina -hybridini lopussa tapahtuu eräs merkittävä asia: tapaan edellä mainitun novellini henkilön, aavepoika-Damienin. En tiedä, mistä idea tuli edes mieleeni, mutta se kuulosti niin hellyyttävältä, että se oli pakko toteuttaa. Nyt olen ainakin todella tavannut erään tarinani henkilön. Se tuntui jollain tapaa hauskalta ja lohdulliseltakin, lämpöiseltä kutinalta vatsanpohjassa.

Laitan tähän loppuun katkelman oppimispäiväkirjani lopusta, siitä hetkestä eteenpäin kun olen painanut löytämäni tietokoneen näytön päälle. Siitä näkee hieman, mitä olen yrittänyt ajaa takaa. Mielestäni loppu on siinä merkittävin, joten siksikin tuntuu mielekkäältä laittaa juuri se.

           Oppimispäiväkirja (katkelma lopusta)



Anna raotti silmiään hitaasti ja huomasi olevansa valkoisessa huoneessa. Tai oikeammin se ei ollut edes huone, vaan pelkkä tila, joka oli pelkkää valkoisuutta joka puolelta. Eniten Anna kuitenkin yllättyi nähdessään edessään valkoisuutta hohtavan, vanhan ja parrakkaan miehen, jolla oli kaapu päällään. Mies katsoi häneen lempeästi hymyillen.
   ”K-kuka sinä olet?” Anna vingahti.
    ”Keneksi sinä minua luulet, tyttö-kulta?”
    Anna tuumiskeli hetken ja kysyi sitten vakavana:
    ”Oletko sinä Jumala?”
    Mies nauroi sydämellisesti.
    ”Niinkin voisi kai sanoa.”
    ”Ei hyvää päivää. Tämä on jo vähän liiankin kirjaimellinen
deus ex machina. Kuinka nerokasta!” Anna tuhahti. ”Joku täällä pilailee minun kustannuksellani.”
    ”Mutta eikö sinulla ole ollut hauskaa?”
    ”Vai hauskaa? Ratkean riemusta! Mutta kuulehan ukkeli, minä haluaisin kysyä sinulta muutamia asioita. Mikä paikka tämä oikein on? Miksi minä olen täällä? Mikä on tämän kaiken tarkoitus? Ja ennen kaikkea: kuka on tämän takana? En ymmärrä mitään!”
    ”Se on täysin ymmärrettävää. Istuuduhan”, vanha mies osoitti tuolia, joka oli ilmestynyt Annan taakse. Hän istuutui tuolille.
    ”Kuten tiedät, tämä on sinun oppimispäiväkirjasi...” mies aloitti.
    ”Äsken sain kuulla, että tämä on tarina”, Anna intti vastaan.
    ”Tarina tai oppimispäiväkirja – eivät kirjallisuudenlajit ole aina niin selkeitä, niin kuin itsekin aiemmin väitit. Onko sinusta tässä sellaisia piirteitä, jotka viittaisivat puhtaasti kumpaankaan suuntaan?”
    ”No – ei.”
    ”Aivan.”
    ”Mutta miksi? Miksi tällainen hybridi? Eikö tavallinen tylsä oppimispäiväkirja olisi riittänyt?”
    ”Sitä ei voine kuin kysyä siltä, joka tuonut sinut tähän maailmaan.”
    ”Minulla olisikin pari sanaa vaihdettavana hänen kanssaan...”
    Mies käänsi katseensa Annaan ja hymyili arvoituksellisesti:
    ”Se henkilö on lähempänä kuin uskotkaan.”
    ”Anteeksi mitä? Missä hän on?”
    ”Hän istuu minun edessäni.”
    ”Eli se olen siis”, Anna henkäisi, ”minä?”
    ”Aivan niin, kultaseni.”
    Anna ei voinut hetken kuin tuijottaa vanhusta epäuskoisesti.
Mutta miten se voi...
   
”Ai mitenkö se voi olla mahdollista?” mies puheli mietiskellen, niin kuin hän olisi lukenut tytön ajatukset. ”Kaikki asiat eivät ole niin helposti selitettävissä.”
    ”Mutta enhän minä ole millään tapaa tietoinen siitä. Tarkoitatko sinä, että joku kirjoittaa minua juuri nyt? Ja se joku olen minä? Eihän se voi olla mahdollista! Minä en - minä en usko sitä. Minähän olen tässä; en voi olla samaan aikaan kahdessa paikassa.”
    ”Sinä voit uskoa mitä haluat, mutta minä kerron vain sen, mikä on faktaa.”
    Anna nousi tuoliltaan niin äkisti, että oli kaataa sen. Hän tunsi, kuinka kylmät väreet vaeltelivat levottomasti hänen selkäänsä pitkin.
    ”Tässä ei ole mitään järkeä. Sinä tarkoitat, että minä olen kirjoittanut tämän. Olenko vain tarinan henkilö? Mutta minä olen olemassa! Olen olemassa oikeassa maailmassa!”
    ”Eivätkö tekstitkin kuvaa jollain tapaa oikeaa maailmaa?”
    ”Sinä et ymmärrä.
Hän pilailee minun kustannuksellani. Hän nauttii siitä, että minä kärsin. Mistä muistuikin mieleen, että Sofian maailmassa oli täysin samanlainen juonikuvio. Onpa onnetonta! Hän ei kykene keksimään mitään omaperäistä, hänellä ei ole minkäänlaisia omia ajatuksia.”
    ”Muista, että sinä olet hän”, mies muistutti.
    ”Samantekevää. Tästä lähtien me olemme vihollisia. Enpä silti olisi uskonut, että
hänellä on sentään näin huonoja ideoita. Tämä koko oppimispäiväkirja – tai tarina - on täynnä kliseitä, Jumalanakin parrakas mies. Väittäisin, että häntä yhtään tuntien sillä on oltava erittäin epäluotettava kertoja. Kaiken lisäksi se on kestänyt jo aivan liian kauan ollakseen oppimispäiväkirja.”
    ”Olemme nyt yhdeksännen sivun puolivälissä”, vanha mies auttoi.
    Anna löi otsaansa kämmenellään ja ähkäisi.
    ”Sekin vielä.
Hän ei ollenkaan kunnioita sivurajoituksia. Mutta kerrohan minulle. Jos tämä on olevinaan tarina, miten tämä kaikki loppuu? Kaikki tarinat loppuvat joskus. Minä haluan päästä kotiin, enkä todellakaan toivo enää mitään uusia yllätyksiä.”
    ”Minulla olisi sinulle vielä yksi yllätys, josta uskon sinun ilahtuvan.”
    Mies osoitti taakseen. Anna näki kauempana pienen hahmon, joka käveli heitä kohti. Hän katsoi tätä tiiviisti, pohti miksi se näytti niin tutulta. Nuo hiukset ja raitapaita, shortsit, sekalaiset hiukset... Tunnistettuaan henkilön tyttö hihkaisi ilosta. Hän juoksi hahmon luo ja rutisti tätä lujaa. Kuului kikatus, kun hahmo kiemurteli hänen otteessaan.
    ”Damien! Sinua minä en odottanut näkeväni! Voi, minä olen niin halunnut tavata sinut! Tai tietysti minä tunnen sinut, olenhan minä keksinyt sinut, mutta - mahtavaa!” Anna huudahteli ja halaili poikaa yhtä mittaa. Mies katseli heitä tyytyväisesti hymähdellen. Kesken kaiken Anna käänsi katseensa mieheen.
    ”Mutta kuinka tämä on mahdollista? Damien on minun tarinani henkilö. Hän on käytännössä minun mielikuvitukseni tuotetta. Miten - ”
    ”Eikö tämä kaikki ole sinun mielikuvituksesi tuotetta?”
    Anna vaikeni, ei osannut sanoa mitään vastaan. Hän oli joka tapauksessa iloisempi kuin pitkään aikaan.
    ”Mitä sinulle kuuluu?” Anna kysyi pörröttäen pojan tukkaa.
    ”Ihan hyvää. Minä olen veistellyt ja kalastellut paljon. Viime viikolla rakensin majan puuhun”, Damien selosti.
    ”Onpa hauskaa! Minä en tiennytkään. Se, joka sanoi, että tarina elää senkin jälkeen, kun se on kirjoitettu, oli aivan oikeassa. Sinäkin, joka olet tarinani henkilö, elit ja kasvoit tietynlaiseksi minun tietämättäni. Oliverille kävi samaten. Kun kirjoitin tarinaanne, en tiennyt tarkkaan, mihin se etenisi. Ja se eteni ilman, että minulla oli siihen osaa tai arpaa. Etenkin sinä aloit elää omaa elämääsi. Ja sinusta tuli minulle rakas, kuin oma pikkuveljeni. Eikö olekin ihmeellistä?”
    ”Kuulostaa siltä, että tarinan kirjoittaminen oli sinulle tärkeä kokemus”, vanha mies totesi.
    ”Totta kai. Eikö se ole suurta rikkautta, ettei aina tiedäkään jokaisen tarinansa henkilön mielenliikkeitä? Että antaa heille tilaa kasvaa, ilman rajoitteita. Jos minä jotain opin
Valkoisen elefantin aikana – ja oikeastaan koko kurssin aikana -, niin sen, että tarinoidensa henkilöihin voi todella tutustua. Ja siihen tutustumiseen on hyvä käyttää aikaa. Kunpa tällaista voisikin tehdä enemmän”, Anna huokaisi ja silitti Damienin hiuksia.
    ”Mitä tällaista”, poika kysyi ymmällään.
    ”No vaikka nähdä sinua, höpsö!” Hän rutisti pojan rintaansa vasten.
    ”Sinä voit palata tänne aina kun haluat”, mies sanoi lempeästi. ”Täällä kaikki on mahdollista. Nyt sinun on joka tapauksessa lähdettävä. On aika.”
    ”Nyt jo? Minä haluaisin vielä jutella Damienin kanssa.”
    ”Äsken sinä vielä halusit kovasti lähteä. Sitä paitsi Damienin on lähdettävä myös.”
    ”Minne hän lähtee?”
    ”Sinne, minne hänen olisi pitänyt päästä jo kauan sitten.”
    Anna katsoi Damienia silmät kostuneina ja hieraisi hihalla kasvojaan. Poika katsoi häntä mitään ymmärtämättä.
    ”Mihin minä menen?” Damien kysyi hieman pelokkaasti.
    ”Kuulehan”, Anna kumartui pojan tasolle ja suuteli tämän otsaa hellästi, ”mitä tämä vanha mies haluaa sanoa on se, että sinun on aika jatkaa matkaasi. Minä laitoin sinut odottamaan liian kauan; tämä kaikki on minun syytäni. Mutta on paikka, jossa sinua odotetaan. Sinun isäsi ja äitisi - siellä on ihmisiä, jotka rakastavat sinua. Ehkä vielä kerran tapaat myös Oliverin ja siskosi siellä. Älä pelkää. Minä olen aina kanssasi.”
    ”Lupaathan?”
    ”Lupaan.”
    Vanha mies nyökkäsi hyväksyvästi ja napsautti sormiaan. Hänen viereensä ilmestyi puinen ovi, joka näytti seisovan tyhjässä.
    ”Kun kuljette tuosta ovesta, sinä pääset takaisin omaan maailmaasi”, mies sanoi osoittaen minua, ”ja Damien omaansa.”
    Anna otti Damienia kädestä ja puristi sitä tiukasti. Poika vastasi puristukseen.
    ”Tiedätkö”, tyttö sanoi osoittaen sanansa miehelle, ”tämä saattoi olla suureksi osaksi melko kehno tarina, mutta loppu ei ole lainkaan hullumpi. Ehkä tämän kirjoittajaa ei ole syytä haukkua täysin lahjattomaksi.”
    ”Mutta se kirjoittajahan olet...”
    ”Tiedetään, tiedetään. Tulehan Damien. Sinulla on pitkä matka edessäsi.”
    Vanha mies väänsi kahvasta, ja tyttö ja poika astuivat ovesta käsi kädessä.

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Mietiskelyä ja löytöjä

Olen koko viikon miettinyt mistä sitä kirjoittaisi. Koska voisin kertoa siitä, miten en osata nimetä uusinta hahmoani. Kaikki muu hahmosta on selvillä, vain se olennaisen puuttuu - etunimi. Eihän mitään hahmoa voi kirjoittaa ilman etunimeä. Minun hahmollani sellaista ei nyt ole, ja babynames.comin antamat vinkit kirjoittajille hahmojen nimeämisestä ovat aivan hyödyttömiä. Minua ne eivät ainakaan auttaneet yhtään. Nekun kehottavat ottamaan huomioon mitkä nimet olivat kyseisenä syntymävuonna suosiossa, myös etninen tausta ja juuret pitää huomioida. Nimen pitäisi myös tarkoittaa jotain, koska nimen antamalla merkityksellä voi jo kertoa hahmosta niin paljon. Nimi ei saisi myöskään olla miltään julkkikselta, tai sitä ei saisi olla liikaa käytetty. Kyseisiä asioita en nimittäin ole koskaan miettinyt. Käytän niitä nimiä, joista pidän ja jotka kuulostavat minusta hyvältä. Vaikka kyseessä olisikin Kanadan Ontariossa, vuonna 1992 syntynyt tyttö, jonka äiti on kotoisin Venäjältä ja isä Etelä-Afrikasta. Nimeän tytön silti juuri siksi miksi haluan.

Mutta ei niistä nimistä sen enempää, koska voisin myös kertoa siitä miten kirjoittaminen on kummallista. Minulla nimittäin olisi miljoona roolipelivastausta kirjoittamatta - no okei, vain 5/12, mutta se on silti paljon koska en jaksa vastata niihin. Mielenkiintoista tässä on kuitenkin se, että minun tekisi silti mieli kirjoittaa jotain uutta peliä - en silti kuitenkaan jaksa vastata niihin vanhoihin. Ja sehän on (itselläni) sääntönä, että uusia ei oteta ennen kuin edelliset on hoidettu pois alta.
Jos minun kerran tekee mieli kirjoittaa, miksen sitten saa vastattua peleihini? Kaikkien vastausten kohdalla sivu kuitenkin näyttää pelkkää tyhjää.

No ei, en kerro hahmojen nimeämisen vaikeudesta enkä jaa roolipelaamisen vaikeuksia teidän kanssanne. Nimittäin koneeni kansioita siivotessani löysin kasan vanhoja tekstipätkiä. Pelkkiä raakileita, jotka on tarkoitettu otettavaksi käyttöön joihinkin teksteihin. Jotka ovat kuitenkin jääneet lojumaan arkistojen pohjalle - viimeistelemättöminä. Löysin sieltä kuitenkin jotain oikeasti käyttökelpoista.
En millään muista mihin/minkälaiseen tekstiin tämä pätkä oli tarkoitettu. Arkistoista ei löytynyt enempää aiheeseen sopivaa tekstiä - tai ainakaan en osannut yhdistää. Teksti on selvästi minun ominaista tyyliäni - kerronnallista, slangilla, minä-muodossa ja jälleen kerran jätin kertojan kuvaamatta (kyllä, teen sitä usein). Tekstin käyttökelpoisuudesta (olen nimittäin siihen tyytyväinen, vaikka löysinkin sen arkiston pohjalta vahingossa!) riippumatta minulla ei ole aavistustakaan tulenko ikinä tekemään sillä mitään.

-

Katseeni kiersi paksua lasia. Lasi halkaisi pöydän kahtia ja musta puhelimen kuuloke oli kiinnitetty lasin reunaan. Tuoli odotti pöydän toisella puolella.
Mun oli pakko myöntää että mua alkoi epäilyttää. Ihan kaikki. Miksi Declan oli täällä, mitä se oli tehnyt. Miksen mä voinut tavata sitä yleisellä puolella. Vapaamuotoisesti, ilman luodinkestävää ja ääntäeristävää lasia.

Mä mietin sitäkin mitä mä täällä tein. Declanin nimen aiheuttama flashback mut tänne oli ajanut. Mä olin muistanut kaiken uudestaan. Declanin hymyn, naurun, suudelmat. Miltä se tuoksui, näytti, tuntui. Miten mä olin saattanut kattoa tuntikaupalla kun se nukkui. Vain koska se oli niin helvetin kaunis. Ja mä olin niin helvetin rakastunut.
Mä olin vaan hypännyt koneeseen. Mun oli pakko saada tietää tunsinko mä sitä enää. Oliko se enää se sama Declan johon mä olin rakastunut. Jota mä olin rakastanut ihan liian pitkään. Jota mä saatoin rakastaa vieläkin.

Istuessani siinä epämukavassa muovituolissa odottamassa vanginvartijan tuovan Declanin paikalle, mä tajusin etten mä todellakaan tuntenut sitä. Mulla ei ollut minkäänlaista käsitystä kuka Declan oli. En mä tiedä oliko mulla koskaan ollutkaan, mutta se Declan jonka mä olin tuntenut ei vain voinut joutua linnaan. Mä muistan vieläkin sen, kun se oli kattonut mua niillä viattomilla suklaasilmillään ja väittänyt ettei se koskaan tehnyt mitään pahaa.
Rakkaus todellakin oli sokea.

Mun pulssi ampaisi taivaisiin kun käsi tarttui vastapäiseen tuoliin ja veti sitä kauemmas pöydän reunasta. Koska lasi eristi kaikki ääneet ja mä olin ollut hyvin syvällä ajatuksissani, Declanin ilmestyminen pöydän toiseen päähän oli yllättänyt mut täysin. Samoin se, että se oranssiin haalariin pukeutunut mies tosiaan oli Declan.
Mun oli pakko myöntää, etten mä olisi tunnistanut sitä, jos se olisi tullut kadulla vastaan. En todellakaan olisi. Se ei ollut enää mun mustatukkainen kaunottareni.

Declan nojasi taaksepäin tuolissaan, se oli niin rento ja kotonaan siinä vankilan oranssissa haalarissa että mua hirvitti. Sen hiukset oli tuhkanvaaleat - mä tajusin että sen väriset sen hiukset oli oikeasti. Sen luonnollinen hiusväri, jota mä en ollut koskaan nähnyt. Mulle se oli ollut aina mustatukkainen. Se vihasi luonnollista hiusväriään, se oli aina ollut erittäin tarkka siitä että sen hiukset myös pysyi mustana. Ilmeisesti se oli istunut jo niin kauan, että kaikki musta hiusväri oli kulunut pois. Ei se kyllä näyttänyt yhtään pahalta blondina. Ennemminkin päinvastoin.

Mä nostin puhelimen kuulokkeen korvalleni, mutta Declan vain tuijotti mua. Sen kädet pysyi pöydän alla, mun näkökenttäni ulkopuolella. Se vaan tuijotti liikkumattomana.
Suurinta Declanin muutoksessa oli sen silmät. Ne oli yhä kauniin suklaanruskeat, mutta ne ei ollu mun Declanini silmät. Ne ei ollu ilmeikkäät, ne ei loistanu. Ne oli elottomat, kovat - koko sen olemuksessa oli jotain kovaa. Siitä herkästä lasilinnusta ei ollu tietoakaan. Ihan kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Vankila tosiaan muutti ihmistä.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua Declan nosti kuulokkeen korvalleen. Silti tuijottaminen vaan jatkui. Declan odotti mun sanovan jotain, mä odotin osaavani sanoa jotain. Mikään tässä vierailussa ei menny oikein. Paikka, aika, Declan, minä - kaikessa oli jotain vikaa.
Declan vaan tuijotti takaisin liikkumattomana. Musta tuntu, että se osas vieläkin lukea mua täydellisesti. Se ties miten ahdistavaa tää tilanne musta oli, etten mä tiennyt ittekään mitä mä tein täällä, halusinko mä edes olla täällä.
Mä taas en osannut lukea sitä yhtään. En mä varsinaisesti ollut koskaan osannutkaan. Declania oli mahdoton lukea, jos se ei antanut niin tapahtua. Paskamaisen menneisyytensä takia sen suojamuuri oli murtamaton - se suojeli itteään koko ajan joltain.
Mutta niin se oli aina ollu - Declanin ei tarvinnut kuin kattoa mua ja se tiesi kaiken, mutta itte se pysyi täydellisenä arvoituksena. Ex-narkkarina se oli oppinut pitämään kaiken itellään. Sillä oli aina ollut suojamuuri ympärillään, mä en ollu koskaan nähnyt kenenkään murtavan sitä. Mutta nyt sen suojamuuri oli vahvempi kuin koskaan. Se oli kiveä koko ihminen, se ei antanut mitään ulospäin. Enkä mä ymmärtänyt miltä se itteään nyt suojeli. Tältä paikalta? Siltä mitä se oli tehnyt? Multa?

"Tulitko sä tänne asti vaan tuijottamaan mua?" Mä länttäsin kuulokkeen takaisin paikalleen ja nousi ylös tuolista.
Se ei todellakaan ollut enää mun.

perjantai 30. joulukuuta 2011

Essee ja kirjoittava käsi

Allaolevan esseen (johon olen tehnyt pari pientä muokkausta luettavuutta helpottamaan) kirjoitin yhtenä ensimmäisistä teksteistäni juuri kirjoittajaopiskeluni alussa. Koulu oli järjestänyt jonkinlaisen kielenhuollon testauksen, joka suoritettiin kirjoittamalla essee annetun materiaalin (Suomen menestys Pisa-tutkimuksessa) pohjalta. Tottuneena harrastajakirjoittajana tehtävä oli läpihuutojuttu, sillä arvostelun fokuksessa ei ollut asiantuntemus vaan oikeakielisyys.

Käsinkirjoittaminen on omanlaisensa tilanne, eikä kaikkia oleellisiakaan ajatuksia saa välttämättä mahdutettua kokonaisrakenteeseen, vaikka olisi kuinka tarkasti suunnitellut. Tämä siis aikarajoitetussa tilanteessa (tosin tuossa testauksessa aikaraja oli erittäin väljä). Kappaleet venyvät helposti pitkiksi, eikä lukijaa disorientoivia ajatusloikkiakaan välttämättä ehdi huomata kirjoitustilanteessa, kun omaan tekstiin ei ole ehtinyt saada etäisyyttä.



SUOMALAISNUORET JA TULEVAISUUS

Suomen menestys Pisa-tutkimuksessa on miltei eräs kansallisista kliseistämme. Vaikka sijoitukset ovat vaihdelleet tutkimuksesta toiseen, on suomalaisten 15-vuotiaiden konsistentisti todettu saavan hyviä tuloksia. Miten tämä suomalaisten koululaisten tulevaisuusvalmius selittyy?

Ennen kuin suomalaislapset aloittavat peruskoulun, joka instituutiona perustuu enemmälti oppimiseen asialähtöisen opettajan - ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneen ammattilaisen - ja kirjojen kautta, he käyvät esikoulun. Esikoulussa tarjotaan pehmeä lasku oikeaan opetukseen, sillä siellä opitaan myös leikin kautta. Leikki kuitenkin pitkälti poistetaan yhtälöstä peruskoulun ensimmäisellä luokalla, ja oppilaat määrätään opiskelemaan tosissaan - ne, jotka eivät halua tai kykene, saavat huonompia arvosanoja.

Huomattavaa on, että Hong Kongin ja Etelä-Korean kaltaiset hyvin kurinalaisen oppimisen maat menestyvät usein jopa Suomeakin paremmin Pisa-tutkimuksessa.

Suomalainen peruskoulu ei pyri suojaamaan oppilaita todellisuudelta. Terrorismi on todellisuutta, ympäristökatastrofit ovat todellisuutta, ilmastonmuutos ja talouskriisi ja epävarmuus ovat todellisuutta. Ihanteellinen suomalainen oppilas on realisti, joka ei haihattele vaan kehittää taitojaan luonnontieteissä, matematiikassa ja tehokkaassa, analyyttisessä lukemisessa. Ihanneoppilas tietää, miten maailma toimii nyt, ja hän osaa aavistaa, miten se voisi toimia tulevaisuudessa.

Juuri peruskoulujärjestelmä vierittää yhä uusille sukupolville käsitystä, että ilman realismia ei ole mitään ja ilman kovaa matemaattista osaamista ei ole ihanteellinen. Sama kyynisyys, voisin kuvitella, läpäissee myös menestyneitä aasialaisia kulttuureja. Kyynisyydestä eli sananmukaisesti koirankaltaisuudesta voin kertoa hiukan humoristisen anekdootin. Olin erään suomalaisen ja erään kiinalaisen opiskelijan kanssa Joensuussa. Kiinalaiselle tuli nälkä, ja hän löysi maasta avatun nakkipaketin. Haisteltuaan sitä hän alkoi huoletta syödä pakkauksen sisältöä. Suomalainen kaverini oli kauhuissaan: "Miten sä uskallat", hän kavahti, "jokuhan on voinut vaikka kusta [sic] siihen!" Kiinalainen ei ollut millänsäkään: "Siksi sitä pitääkin haistaa", hän sanoi, "niin koiratkin tekevät".

Olisikin kiinnostavampaa tietää, millainen maailmankuva suomalaisilla 15-vuotiailla on, ja millaisena he näkevät ihmisluonnon. Kysymykset ovat ehkä isoja tuon ikäisille, mutta ne ovat myös oleellisia. Maailmankuva ja ihmiskuva ovat kuitenkin se perusta, jolle he tulevat henkilökohtaisen elämän päätöksensä tekevät.

Onko mahdollista, että peruskoulujärjestelmä kannustaa vain yhdenlaiseen maailmankuvaan? Mittaako Pisa-tutkimus myös eettisiä valmiuksia, vai pidetäänkö eettisyyttä niin itsestäänselvänä, ettei sitä tarvitse edes ottaa esille saati sitten korostaa? Osaavatko suomalaisnuoret erottaa populaaritieteen oikeasta tieteestä? Nämä ovat kysymyksiä, joiden vastaukset ehkä oleellisimmin ennustavat tulevaisuuden yhteiskuntaa.

lauantai 24. joulukuuta 2011

Hyvää joulua!

On joululoma - ennen kaikkea jouluaattoilta - ja minä istun tietokoneen ääressä kirjoittamassa blogiin. Ei sitä uskoisi ellei omin silmin näkisi! Minulla ei vain oikeasti ole ollut aikaa kirjoittaa aiemmin tällä viikolla; on ollut niin paljon joulukiireitä ja töitä. Fantasioinkin pitkään tästä hetkestä, kun voisin istahtaa syvään huokaisten tuolille ja vain olla siinä. Edes hetken - ja hieman enemmänkin. Jos opettajani tietäisi, hän olisi varmaan ylpeä minusta! Tosin ei tämä työltä tunnu. Välillä on jopa mukavaa purkaa ajatuksiaan - not kidding.

Pohdin kauan, mitä kirjoittaisin tällä viikolla. Runo on aina ollut luontevin valinta, mutten ole saanut aikaiseksi pitkään aikaan yhtään mitään. En sitä paitsi jaksanut tänään runoilla. Halusin kirjoittaa jotain jouluista, mutta sisällyttää siihen omia mielipiteitäni. Miksen kirjoittaisi kolumnia? pohdin. Niin minä sitten kirjoitin kolumnin. Olen aiemmin kirjoittanut vain yhden ainoan, ja jopa lajimääritelmä on hieman epäselvä, vaikka olen toki lukenut lajin edustajia varmasti sadoittain. Miten ne eroavat pakinasta, mielipidekirjoituksesta tai vaikkapa esseestä? Pikainen googletus ei juurikaan helpottanut. Päätin mennä mutu-tuntumalla; toivottavasti en ajanut - tai tässä kontekstissa kirjoittanut - ihan metsään.

Oli ihan virkistävää kirjoittaa jotain erilaista pitkästä aikaa, mutta fiktiivisten tekstien kirjoittamisen taitaa olla enemmän minun aluettani. Kahden viikon päästä uskoisin keskittyväni novelliini, joka pitää tehdä yhdelle kirjoittamisen kurssille. Kirjoittamiseen on aikaa enää viikko, ja tärkeimmät kohtaukset ovat vielä luomatta. Iik! Asiasta kananugettiin, tässäpä kolumninpoikaseni, jonka väsäsin:


                        Tuiskutonta joulua


Kaksi yhdeksän tunnin työpäivää ja jouluaattoaamu töissä ovat tehneet tehtävänsä: kuoriutuessani työvaatteista riisuuduin samalla henkisesti kiireestä, miellyttämisestä ja kiristyneestä hymystä. Että sai edes pariksi päiväksi jäädä kotiin makaamaan sohvalle lököhousut ja villasukat jalassa! Tuntuu, että tämä on ollut joulujeni tarkoitus viime vuosina. Lapselle joulu on iloinen juhla, jolloin aikuisten kulutushysteria muuntuu barbeiksi ja leikkiautoiksi. Tässä iässä moni toivoo joululta muutakin.

En toki pistä pahakseni, jos joku tahtoo laulaa tipetipetiptappia tonttulakki päässä ja torttu suussa, mutta minä en osaa nähdä joulua kovin iloisena juhlana. Oikeastaan jouluihini liittyy jonkinlainen haikeus, melankolia. Kristinusko ei ole prioriteettilistani huipulla, mutta tavallaan haluan nähdä joulunvieton jopa hieman hartaana aktiviteettina. Kirkoissa on jouluisin mukava tunnelma. Tämä surumielisuuden etsintä näkyy etenkin musiikkivalinnoissani. Asiakaspalvelijana en ole kyllästynyt edes valtaviin ihmismassoihin, jatkuvaan väsymykseen ja kiireeseen niin paljon kuin joulumusiikkiin, joka valtaa tavaratalot ja kaupat jo marraskuun loppupuolella. Kun se sama standardilevy soi kymmenettä kertaa päivässä, haluaisi repiä aivonsa palasiksi, jotta välttyisi sen kuulemiselta.

En tavallaan näe edes kunnollista syytä sille, että joulusta pitäisi laulaa. Ainoa joululaulu, jota siedän, on Varpunen jouluaamuna, ja sekin vetoaa luultavasti surumielisen melodiansa lisäksi siksi, että siinä joulu on vain viitekehys ja todellisuudessa puhutaan jostain paljon tärkeämmästä. Nytkin, kun tänä sateisena aattoiltana istun koneeni ääressä vatsa täynnä, lahjat avanneena ja ilman kiireitä, en pistä soimaan Antti Tuiskun joululevyä tai jotain muuta mautonta, vaan esimerkiksi Kate Bushin 50 words for snown. Täydellistä kirjoittamisen taustamusiikkia, joka sopii sekä jouluun että talveen ylipäätään: musiikkia, joka melankolisena tippuu kohti maata lumen lailla, lumen johon voi kaivautua, upottautua, katsella siinä maaten tähtitaivasta ja ehkä hieman itkeä. Suosittelen.

Kuitenkin ehkä parasta joulumusiikkia on hiljaisuus. Sellainen yön tai aikaisen aamun hetki, kun lunta sataa hiljalleen ja kuuluu vain sen ääni, vain ja ainoastaan sen, ja ehkä heikko tuulenvire. Uskoisin, joulu on pitkälti näiden hiljaisten ja kauniiden hetkien löytämistä arjen keskeltä, haparoimista talven pimeydestä valoa kohti. Me stressaamme itsemme kuoliaiksi, jotta saisimme yhtenä päivänä vuodessa saavutettua täydellisen rauhan tunteen. Onko siinä nyt mitään järkeä?

Täten haluankin toivottaa kaikille oikein rauhallista ja hiljaista joulua! Asioiden ei tarvitse aina mennä niin justiinsa; kerkeää sitä riehua uutenavuotenakin.