Viimeisin

Koska juuri nyt olen liian laiska kehitelläkseni jotain uutta, aion vain julkaista viimeisimmän kirjoittamani tekstin. Joka on (yllätys) roolipelivastaus. Niitä olen siis kirjoittanut viimeksi. Vaikka roolipelivastaukseksi tuo onkin aivan liian pitkä, ei niiden noin pitkiä oikeasti tarvitsisi olla. Mutta minulla on taipumusta jaaritella ja sitä tekstiä vain tuli - se on jotenkin vapauttavaa miten helposti tuli kirjoitettua tuollainen määrä tekstiä.
Sehän nyt vaikuttaa hieman iralliselta, koska te ette tietenkään tiedä mitä tuota ennen on tapahtunut ja missä mennään. Mutta minäkään en tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi, koska se on kanssapelaajani vastuulla. Siksi tekstissä oleviin repliikkeihin ei ole vastauksia ja toista osapuolta ei ole kirjoitettu yhtään - ei tietenkään ole, koska roolipelivastauksesta on kyse. Sehän menisi autohittaamiseksi, eli toisen pelaajaan hahmolla pelaamiseksi, mikä on ehdottoman kiellettyä. Minulla ei ole valtuuksia siihen mitä se toinen hahmo tekee. Saan päättää siitä mitä oma hahmoni tekee hänen hahmolleen, mutta hänen (eli tässä tekstissä Kilianin) reaktioista minulla ei ole aavistustakaan. Se on hänen pelaajansa vastuulla. Ehkei mihinkään tekstin suudelmista tule vastausta ja siirappinen loppu menee riitelyksi. Minä en tiedä mitään, ennen kuin kanssapelaajani vastaa minulle.
Luulisi että kirjoittaminen noin "puolisokeana" on hankalaa, mutta ei se ole. Olen tosi roolipelannut jo kahdeksan vuotta, joten konkarina olen tietenkin oppinut sen jo. Mutta toisen pelaajan hahmoon ei kajota ja se on ehdotonta. Tai no, tietyissä tilanteissa pelaaja voi antaa luvan hahmonsa autohittaamiseen - tappelun tai seksin kirjoittaminen roolipelissä vaatii tietenkin hieman autohittaamista, koska muuten se on hidastempoista ja erittäin hankalaa. Tuollaisissa tilanteissa autohittaaminen tekee pelistä paljon sujuvampaa. Mutta autohittaamisen saa kieltää aivan kokonaan (ja se taas on ehdotonta - jos pelaaja sanoo ettei hänen hahmojaan saa autohitata, niin niitä ei sitten myöskään autohitata), mikä itseasiassa rajoittaa pelaamista ihan hirveästi. Minun hahmojani saa autohitata, koska se on kuitenkin niin paljon sujuvampaa eikä se minua haittaa. Mutta kaikki eivät täyttä autohittaamista salli. Se onkin yksi roolipelaamisen viehätyksestä. Koskaan ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, koska enhän minä mitenkään voi tietää mitä kanssapelaajan päässä liikkuu. Joten olen koko ajan hieman pihalla, mutta se on vain mielenkiintoista. Sellaiselle, joka ei roolipelaamisesta mitään tiedä tämä kuulostaa nyt varmaan hirveän monimutkaiselta, mutta ei se ole. Kyllä niihin on hirveän helppo päästä mukaan.

-

Jokaisella ihmisellä oli kipupisteensä. Myös niillä vahvimmilla ja itsevarmimmilla. Ihan kaikilla. Myös Declanilla, vaikka hän olikin kaikessa muussa niin vahva ja itsevarma - olemassa olivat ne asiat, joissa hän ei ollut. Ei, hän oli herkkä ja haavoittuvainen. Ne asiat olivat päässyyt vahvasta kuoresta läpi ja tehneet tuhonsa. Sitä kipua ei näytetty, mutta siellä se oli. Se oli väistämätöntä ja jos mustatukan lähelle pysyi tarpeeksi kauan, se myös tuli näkyviin. Siltä ei voinut välttyä - tuho oli ollut niin massiivinen, että se oli kääntänyt koko maailman ylösalaisin. Mikään ei tuntunut enää hyvältä, mikään ei ollut enää oikein. Ehkei koskaan tulisikaan olemaan. Oliko hän oikeasti edistynyt kuudessa vuossa yhtään mihinkään? Kaikki ajatukset, tunteet, pelot olivat edelleen olemassa, hän edelleen näki painajaisia ja koki flashbackeja - okei, ne eivät olleet enää läheskään niin pahoja kuin alkuun, mutta niistä ei silti oltu päästy eroon. Hän ei ollut vieläkään läheskään valmis myöntämään sitä - hän ei mitenkään voinut vain sanoa tulleensa raiskatuksi. Se oli mahdotonta, ei sitä voinut vain sanoa. Hän ei vieläkään nähnyt itseään selviytyjänä - hän edelleenkin oli uhri. Ja niin miljoonat terapeutit olivat sanoneet - hänen pitäisi nähdä itsensä raiskauksesta selvinneenä, ei sen uhrina. Hän ei nähnyt sitä, koska hän ei ollut selvinnyt siitä.
Declan tiesi, ettei sitä voinut muuttaa mitenkään. Hän voisi tapella asian kanssa vielä toiset kuusi vuotta, se asia ei silti menisi yhtään mihinkään. Vaikka hän edelleen toivoi että se tapahtuisi, sitä päivää ei ikinä tulisi että kaikki vain unohtuisi. Hän ei muistaisi koko asiaa, koska ne muistot olivat vain hirveitä. Hän ei halunnut muistaa koko asiaa. Siitä syystä flashbackit olivatkin niin hirveitä. Psykiatrin mukaan nekun kertoivat siitä, että hän oli valmis muistamaan mitä silloin oli tapahtunut, että hänen aivonsa yrittivät kertoa hänelle jotain olennaista siitä yöstä. Mutta hän ei halunnut muistaa yhtään mitään. Hän ei halunnut muistaa juuri siksi, koska oikeasti hän muisti ihan kaiken. Se oli hirveää ja se sattui. Hän ei tarvinnut jatkuvaa muistutusta siitä.
Declan tiesi senkin, ettei hän koskaan tulisi olemaan okei asian kanssa. Hän saattaisi joskus oppiakin puhumaan siitä ja muistot eivät olisi niin kivuliaita - mutta nyt hän ei ollut lähelläkään sitä. Asia ei mitenkään ollut okei. Hän ei halunnut puhua siitä, eikä hän osannut puhua siitä. Asiasta puhuminen vaati niin paljon luottamusta ja varmuutta, että Declan ei välttämättä koskaan olisi valmis siihen. Ehkä hän ei koskaan luottaisi Kilianiin niin paljon, että kertoisi sille kaiken. Ehkä hän ei koskaan olisi niin varma asiasta, että osaisi puhua siitä. Ehkä tämä kaikki olisi aivan hyödytöntä, jos Declan ei koskaan oppisi avautumaan Kilianille. Ehkä se vain vaatisi liikaa. Mutta silti - hän oli jo avautunut. Hän oli saanut sen sanottua. Ei omasta tahdostaan kylläkään, mutta silti se oli sanottu. Kilian tiesi jo.
Silti Declania ei pelottanut eniten se, että Kilian ei ymmärtäisi. Tai sekään, että Kilian ei pysyisi siinä, vaan säikähtäisi kuitenkin ja lähtisi karkuun. Tietenkin se epäilytti, mitä jos Kilian jättäisi hänet yksin. Juuri kun hän oli kerännyt rohkeuden avautua sille, juuri siksi koska hän oli avautunut sille. Se oli pelottavaa, mutta silti kumpikaan edellisistä ei ollut se reaktio, joka pelotti kaikkein eniten.

Declan sulki silmänsä ja veti syvään henkeä.
"Mä tiedän, ja mä uskon sua, mutta toi ei ole se mitä mä pelkään kaikkein eniten", mustatukka sanoi, ääni pysyi yllättävän tasaisena. Silmät avattiin vasta sanojen jälkeen ja katsekontaktikin haettiin. Katse oli pelkkä tunteiden sekamelska - epävarmuutta, pelkoa, ahdistusta, epäuskoa, haavoittuneisuutta, epätoivoa. Ahdistus oli raskasta ja lähes musertavaa. Syvään hengittäminen ei auttanut, tunteet vyöryivät yli ja kyyneleet nousivat silmiin. Declan joutui puremaan lujaa alahuultaan pitääkseen kyyneleet poissa.
"Eniten mua pelottaa se, että jos mä kerron sulle mitä mä olen tehnyt ja mitä silloin tapahtu ja... no, sen kaiken, se muuttaa sitä mitä sä tunnet mua kohtaan." Ääni ei tärissyt, mutta käsi tärisi. Syvään ja rauhallisesti hengittäminen ei onnistunut enää, mutta kyyneleet pysyivät poissa. Declan vain räpytteli nopeasti silmiään estääkseen kyyneleitä valumasta, katsekin oli yläviistossa, jossain katonrajassa.
Niin oli käynyt monta kertaa. Ne pysyivät siinä vieressä, mutta ne eivät kohdelleet häntä enää samalla tavalla. Ne olivat aivan ylisuojelevia, kuin häntä olisi täytynyt suojella jatkuvasti kaikelta. Kuin hän ei osaisi puolustaa itseään - koska hän ei ollut pystynyt puolustamaan itseään silloinkaan. Ne alkoivat kohdella häntä, kuin hän voisi mennä rikki. Ja se ei oikeasti auttanut yhtään - päinvastoin, se teki kaikesta vain pahempaa. Declan teki jo kaikkensa ollakseen taas ehjä, se ei oikeasti helpottanut että ne muistuttivat koko ajan käytöksellään kuinka särkyvä hän oli.
Suojelevaisuus oli hyvä asia, mutta Declan osasi puolustaa itseään. Hänen oli osattava, tai hän ei ikinä pääsisi traumoistaan yli. Häntä ei saanut kohdella, kuin hän ei osaisi. Hän ei tarvinnut ketään suojelemaan itseään. Häntä ei oltu kasvatettu pumpulissa, hän osasi pitää huolta itsestään.

Declan oli itse hyväksikäyttänyt muita, katsonut vierestä kuin muita käytettiin hyväksi sekä häntä oli hyväksikäytetty. Monta kertaa. Niin monta, että hän ei alistuisi siihen enää. Kukaan ei enää ikinä hyväksikäyttäisi häntä sillä tavalla. Riippumatta siitä kuka toinen osapuoli oli, sitä ei sallittaisi keneltäkään. Hänen ylitseen ei käveltäisi sillä tavalla, hän ei edes sietäisi sitä. Hän oli aivan ensikädessä nähnyt, sekä kokenut mitä sellainen kohtelu ihmiselle teki. Juuri siksi hän ei alistuisi enää uudestaan. Juuri siksi hän oli niin vahva asian suhteen - häntä ei edes voinut hyväksikäyttää, koska hän ei missään tapauksessa kävisi sitä läpi enää uudestaan.
Declan jäi tuijottamaan Kiliania. Tuon takia häntä olisi melkein voinut alkaa itkettää uudestaan - nyt ei ahdistanut, liikutuksesta se johtui. Ainoastaan hänen perheensä oli sanonut noin. Että hän oli liian tärkeä, että ne voisivat katsoa kun häneen sattui. Että hän oli liian tärkeä satutettavaksi. Ja Declan oikeasti uskoi Kiliania. Hän oikeasti luotti sen sanoihin, eikä edes osannut epäillä niitä. Ilmiselvähän se syy oli ollut, mutta Declan oli silti halunnut kuulla sen. Sen kuuleminen noin suoraan oli jotenkin koskettavaa. Hän oli tärkeä.
Loput lauseesta sisäistettiin muutaman sekunnin myöhässä. Okei, tuo oli totta ja aivan ymmärrettävää. Koska erittäin todennäköisesti Declan kostaisi, hän maksaisi kärsimänsä vääryydet korkoineen takaisin. Hän ei vain antaisi Kilianin satuttaa itseään. Hän iskisi takaisin. Niin hän oli tehnyt viimeksikin. Niin hän siinä tilanteessa teki - hän oli tuntenut olonsa hyökätyksi, joten hän hyökkäsi takaisin. Hänen ei kyllä olisi tarvinnut olla niin julma. Mutta se oli ollut helppoa ja toimivaa. Siksi sellaisilla asioilla olikin niin helppo satuttaa - niitä oli niin helppo käyttää. Ne tekivät tehtävänsä. Mutta se myös oli se ongelma.
"Mä tiedän että mä loukkasin sua jo viimeksi, ja mä olen oikeasti pahoillani siitä, mutta mä en tee niin sulle uudestaan. Mä en voi tehdä sulle silleen", Declan sanoi, hän oli viimeksi ollut julma Kiliania kohtaan - missään tilanteessa kuolleen äidin käyttäminen omaksi eduksi ei ollut hyväksyttävää. Declan oli pahoillaan siitä, mutta ei sitä silti mitenkään voinut ottaa takaisin.
"En mä voi olla julma ihmisille, joista mä välitän." Viimeksi se oli ollut niin helppoa, koska Declan ei ollut antanut itsensä välittää. Nyt hän antoi - hän oikeasti välitti Kilianista.
Declanilla fyysinen kontakti oli se helpompi osa. Siksi hän useimmiten ilmaisikin tunteensa fyysisesti - se oli helpompaa. Kontaktin löytäminen millään muulla tasolla oli paljon hankalampaa. Fyysinen kontakti oli paljon helpompaa. Vaikka Kilianin läheisyys vaatikin veronsa rokkarin itsehillinnältä. Mutta itsehillintä pysyi kasassa, läheisyys tuntui hyvältä - vaikka oikeasti Declan olisi ollut mielellään paljon lähempänä. Se läheisyydessä oli ongelmana - hän olisi halunnut vielä lähemmäs Kiliania. Niin lähelle kuin mahdollista, hän olisi ottanut sen iholle - vaikka aina sisälleen asti. Kilian oli nyt jo niin läheellä, se oli iholla. Tarpeeksi lähelle pääseminen ei vaatisi enää kovin paljon. Mutta ei, itsehillintä saatiin pitämään. Tämä ei ollut mitenkään oikea aika eikä paikka sille. Declanissa oli se osa, mikä ei halunnut yhtään lähemmäs. Tämä oli tarpeeksi lähellä. Läheisyys oli kuitenkin tarpeeksi, että se tuntui hyvältä. Lähempänä olisi ollut vielä parempi, mutta tässä oli hyvä ja itsehillintä kesti.
"Mä en vaan ole tottunut siihen. En mä sitä tarkota että se olisi huono asia. Koska ei se mitenkään ole. Meillä vaan on molemmilla edelleen kaikki vaatteet päällä, ja sitä ei tapahdu niin kovin usein", Declan sanoi, puheenaiheesta riippumatta rokkari oli yhä aivan rauhallinen. Ehkä se sitten ole se läheisyys - hän ei vain osannut ahdistua, kun Kilian oli oikeasti lähellä. Jostain syystä ihmiskontakti aina teki hänen olonsa paremmaksi, mutta tämä oli erittäin helppoa.
Eikä puheenaihe ollut täysin aiheeton, koska niin se meni. Hänellä oli oikeasti suhteita, joissa oli kyse ainoastaan seksistä. Orgasmi ja ulos. Siinä se ja mitään muuta ei olisi luvassa. Hän oikeasti tunsi joitakin ihmisiä vain sen takia, että ne olivat fantastisia sängyssä. Hän ei edes tuntisi niitä, jos ne eivät olisi. Kyse oli vain ja ainoastaan seksistä.

Declan tiesi tehneensä itse keskustelusta niin hankalaa. Hän oli antanut sitoutumiskammonsa (tai epävarmuutensa tai pelkuruutensa - mikä ikinä sitten olikaan) tulla tielle. Hän oli ajattelut liikaa sitä mikä olisi voinut mennä pieleen. Koska eihän sitä koskaan voinut tietää, menisivätkö ne asiat pieleen - vaikka voisivatkin mennä. Ehkä tämä oli virhe. Ehkä tässä vain sattuisi. Tai sitten tämä vain olisi kaiken sen arvoista. Lopputuloshan olisi kaikkein tärkein. Ehkä he saisivat tästä irti jotain niin paljon suurempaa ja tärkeämpää. Ehkä heidän pitäisikin kokea ne kaikki vaikeudet, koska loppujen lopuksi se oli vain sen kaiken arvoista.
Sitä paitsi, ei Declan olisi ryhtynyt tähän, jos ei olisi nähnyt sitä niin tärkeänä että kannatti yrittää. Hän ei tekisi sitä Kilianin takia, se ei saisi häntä vakuutettua että yrittäminen kannattaisi jos hän ei itse haluaisi sitä. Nyt se oli onnistunut, koska Declan oli halunnut sitä oikeasti koko ajan. Mahdollisuus siitä, että heidän suhteestaan ei todellakaan tulisi yksinkertaista ja helppoa oli vain ehtinyt tielle. Nyt Declan oli päässyt yli siitä. Kyllä hän tiedosti edelleenkin, että se ei jo heidän luonteidensa takia tulisi olemaan yksinkertaista ja helppoa, mutta silti hän halusi yrittää. Se saattaisi olla sen arvoista.
Vastaus sai onnellisen (ja liikuttuneen) voihkaisun rokkarin huulilta ja Declan ilmaisi jälleen kerran tunteensa fyysisesti suutelemalla. Vaikka suudelmat eivät sinänsä merkinneet mitään (hänhän pystyi suutelemaan ketä tahansa) mutta se oli silti helpompaa kuin niiden ajatusten pistäminen sanoiksi. Suuteleminen vain oli helpompaa, ja siinä Declan oli parempi. Ja niin, hän pystyi suutelemaan ketä tahansa, koska suudelmiahan ne vain olivat. Pikku juttu - mutta nämä eivät olleet. Ne olivat ennemminkin tunteita ja hellyydenosoituksia, Declan halusi jakaa ne Kilianille. Myönnetään, hänen itsehillintänsä ei ollut niin hyvä että hän olisi osannut olla erossa Kilianin huulista. Ja tietenkin, Kilianin suuteleminen esti häntä hymyilemästä aivan jatkuvasti.
"Joten, mitä me tehdään nyt? Tai siis, haluatko sä mennä ihan virallisesti treffeille, vai... en minä tiedä, mitä me oikein tehään?" Declan kysyi irrottauduttuaan lopulta Kilianin huulista - tosin katse viipyi pitkään toisen huulilla, ennen kuin katsekontakti löytyi. Se oli itseasiassa hyvä kysymys, koska Declanilla ei ollut aavistustakaan mitä nyt tapahtui. Ensimmäinen askel oli otettu, he oikeasti seurustelivat - mitä seuraavaksi? Mustatukka halusi nähdä Kilianin uudestaan mahdollisimman pian, koska sen seurassa oli jotenkin vain yllättävän hyvä olla - mutta missä merkeissä heidän oikein pitäisi tavata? Declan ei yleensä käynyt treffeillä, mutta nyt hän jopa saattaisi suostua. Jos Kilian haluaisi viedä hänet ulos, hän varmaan myös lähtisi.

Varsinaisesti Kilian ei ollut tehnyt mitään väärin. Vaikka ensireaktiona kysymys oli otettu loukkauksena, siinä ei silti ollut mitään mistä olisi saanut loukkaantua. Huolenaihe oli olennainen ja Kilian piti saada kysyä niistä asioita, jotka sitä huolettivat. Ei kai sille mitään muuta voinut. Ei sitä asiaa muuten saanut pois alta kuin puhumalla. Ja niissä testeissä oli tullut käytyä useammin kuin kerran - tosin vain yksi niistä testeistä oli tullut takaisin positiivisena. Mahdollisuuksiin nähden se oli hemmetin hyvin. Se oli tärkeää ja aiheellista. Asiasta huolehtiminenhan oli vain hyvä asia. Testeissä käymisessä ei ollut niin paljon vaivaa ja sehän oli vain hyvä asia. Parempi tietää kuin olla tietämättä, vaikka asian esiin nostaminen osuikin hieman arkaan paikkaan. Vaikka Declan ei uskonut alkuunkaan siihen mahdollisuuteen, että se testi tulisi positiviisena takaisin. Se ei vain ollut mahdollista. Se testi ei olisi positiivinen. Se ei voinut olla.
Ja Kilian ei ollut vain täräyttänyt kysymystä päin hänen naamaansa. Se oli yrittänyt selittää että asia oli tärkeä. Ettei se pitänyt häntä tyhmänä. Tosin sen Declanin mielestä olennaisimman syyn se oli jättänyt sanomatta - testeistä kyseleminen ei myöskään tarkoittaisi sitä että se piti häntä huorana. Koska sen johtopäätöksen Declan oli ensimmäisenä vetänyt. Että Kilian luuli että hän makasi ihan kenen tahansa kanssa ajattelematta sitä sen enempää. Okei, muutamaan kertaan ehkäisy oli jäänyt, mutta ainoastaan kaksi kertaa se oli kostautunut - jälleen mahdollisuuksiin nähden se oli hemmetin hyvin. Vaikka niistä kerroista kumpaakaan Kilianin ei tarvinnut tietää. Declan ei välttämättä haluaisi kertoa sille. Okei, se toinen oli noloa ja sitä toista hän ei vain osaisi kertoa. Sitä pitäisi miettiä enemmänkin ennen kuin sellaisen saattoi kertoa. Kyllä hän sen kertoisi, se vain tarvitsisi aikaa ja valmistautumista. Vielä oli liian aikaista, eikä se vielä ollut olennaistakaan - eikö niin?

Kilianin säikähtämistä tai hämmentyneisyyttä ei otettu yhtään pahalla. Se oli ennemminkin ymmärrettävää - reaktio yleensä oli erilainen, jos hän näytti niin loukatulta. Mutta nyt itsekontrolli pelasi. Tunteet ja temperamentti olivat aisoissa - Declan tiesi että ne olivat yhdet suurimmista kompastuskivistä, mitä heillä oli. Tulinen temperamentti oli vain saatava jotenkin hallintaan - tunteetkaan eivät kouhuisi niin helposti yli kun temperamentti oli kasassa. Siihen oli niin helppo kompastua, ja se ei edes olisi kovin kaunista.
Mutta Kilian kuitenkin antoi hänen koskea ja se hymyili. Tilanne oli käännetty aivan päälaelleen - tämä meni hyvin. Mutta silti Kilian ei vieläkään kertonut, miksi se oli niin tärkeää. Miksi se oli huolestunut. Declan ei ymmärtänyt sitä, mutta toisaalta tämä meni niin hyvin - viitsikö sitä nyt nostaa esiin. Tilanne saattaisi taas kääntyä - Declania ei oikeasti huvittanut tapella juuri nyt.
Katse pysyi Kilianin silmissä, kulmat rypistyivät hieman rokkarin hämmentyessä uudestaan. Nytkö hän oli huolissaan asiasta? Declan ei alkuunkaan ymmärtänyt miten hitossa tuohon johtopäätökseen päädyttiin. Koska hän ei ollut huolissaan asiasta. Oli se olennaista, mutta silti hän ei ollut ajatellut koko asiaa ennen kuin Kilian oli avannut suunsa. Tuskin hän olisi koskaan tullut ajatelleeksi. Ennen kuin se vahinko sattuisi, mutta se oli asia erikseen. Eikä sitä edes tapahtuisi.
Tosin ajatus jäi kesken, kun Kilian sai viimeiset sanansa sanottua. Declan oli edelleen hämmentynyt ja hieman pihalla aiheesta, mutta tuo oli huolenaihe jonka hän ymmärsi. Kilian oli kiskottu lähemmäs rokkaria, katsekontaktia ei katkaistu hetkeksikään. Vaikka pituusero alkaisi vielä nyppimään, mutta se vasta olikin epäolennaista.
"Meillä on väliä. Mä haluan että tää toimii. Eikä sillä oikeasti ole mitään väliä kuinka vanha sä olet", Declan sanoi, äänensävy oli täysin varma - hän tarkoitti sitä. Sillä ei ollut väliä. Ei enää, vaikka äsken se olikin mietityttänyt. Silloinkin kyse oli ollut Kilianin kannasta - mitä jos Kiliania vaivasi, että hän oli liian vanha sille. Kilian oli poikkeus jokaisella tavalla, mutta Declan ei nähnyt sitä huonoa asiana. Jos se olisi virhe, niin sitten se oli. Koska juuri nyt Declan oli helvetin tyytyväinen että oli ottanut sen riskin. Hän saattaisi katua riskin ottamista siinä missä sitäkin ettei ollut ottanut sitä. Juuri nyt hän ei osannut katua sitä yhtään.
"Mä vaan haluan sut." Ääni jäi matalaksi kuiskaukseksi, samassa Kilianin leukaa nostettiin ylöspäin ja huulet olivat jälleen Kilianin huulilla. Sama oli sanottu jo moneen kertaan, mutta niin se oli. Kilianin Declan halusi ja jos hän saisi sen, ikäerolla ei olisi väliä. Vaikka johan se oli hänen.