Nähdäkseni tässä vielä pyöritään sunnuntain puolella, joten ehkei ihan valehteluksi mene tuo ensimmäinen postaus! Tässä täytyisi kai kirjoittaa jokin epämääräinen esittelyteksti. Kaikki sanovat aina olevansa huonoja niissä, joten voisin kokeilla erottua joukosta ja todeta, että minä olen niissä aika haka. Se asia toki selvinnee myös teille tavalla tai toisella seuraavasta tekstistäni.
No. Minä olen siis Anna. Nimestäni voitaisiin vitsailla paljonkin ja ulkonäköni on tässä blogissa – luojan kiitos – sivuseikka, joten ehkä siirryn suoraan lapsuuteen. Lapsuuteni oli todella vaikea ja vietinkin sen käymällä jungilaisessa koiraterapiassa. Aina torstaisin minut hakattiin, koska käytin Mikki Hiiri -paitoja. Minulla oli vain yksi ystävä, jonka nimi oli Petteri. Petteri oli suoraansanoen rasavilli poika ja tykkäsi lukea Kafkaa. Minä pitäydyin Harry Potterissa. Eräänä päivänä Petteri muuttui Potteriksi. Minä aloin lukea Kafkaa ja seurasin vierestä, kuinka siskoni muuttui porsaaksi. Myöhemmin opiskeluaikanani sain todeta, että ystäväni muuttui Gregor Samsaksi (edellinen postaus käsittelee sitä). Se siitä.
Tai no. Ainoa keksitty juttu tuossa edellisessä oli se, että aloin lukea Kafkaa. En ole lukenut Kafkalta kuin yhden novellin, ei niin, ettenkö haluaisi. Haluaisin kovasti lukea paljon muutakin kirjallisuutta, sillä pyrin kai määrittelemään sillä tavalla itseni ihmisenä. Sinuhe, Tuntematon sotilas ja Seitsemän veljestä on luettu, mutta eihän se riitä! Fiksuna ihmisenä minun täytyi kahlata Homerosta, syventyä Dostojevskiin, hurmautua Alastalon salin kiihkeistä kiemuroista – tai kenties vähän hipelöidä jotain Kafkan teosta. Mutta ihmisenä minun aikani on rajallinen, enkä mitenkään voi opiskelujen lomassa tehdä kaikkea. Kykenevyyteni on rajallinen. Sylvia Plath taisi aikoinaan todeta jotain sen suuntaista. Onkohan tässä tekstissä mainittu tarpeeksi kirjailijoita?
Kuten ehkä on selvinnyt, opiskelen siis kirjoittamista näiden kolmen muun ihmisen kanssa. On vaikea sanoa, miten tälle tielle oikein päädyin. Takana on monta mutkaa, suuria alamäkiä ja kaikenlaista hauskaa. Lukiossa olin täysin varma, että minusta tulee psykologi, mutta tilastomatematiikka ei lopulta kolahtanut. Freudista pidän kyllä kovasti. Tein vuoden töitä ja päätin, että toista samanlaista vuotta ei tule - ei tullutkaan. Olen aina pitänyt kirjoittamisesta ja toisaalta vähän inhonnutkin sitä, sillä se on yksi vaikeimmista asioista elämässä. Minulla on hirveä tyhjän paperin kammo, jolle olen yrittänyt saada opiskelujen kautta asianmukaista hoitoa. Onhan se auttanutkin. En lisäksi osaa suunnitella tekstejäni, ja toisaalta yritän sensuroida liikaa sitä, mitä kirjoitan. Tajunnanvirtaharjoitukset ovat erityisen vaikeita. En koe olevani hyvä kirjoittaja, mutten koe olevani huonokaan. Koen olevani kirjoittaja, jolla on vielä paljon oppimista – ehkä jopa liikaa.
Olen myös kirjoittaja, joka ei koskaan osaa lopettaa jaarittelua ja mennä asiaan, ja sen varmasti myös huomaa. Tekstini ovat usein joko hyvin yksinkertaistettuja tai rönsyileviä. Tällä hetkellä suurin kiinnostukseni painottuu runoihin, vaikka niistä kokemukseni on kaikkein vähäisin; löysin runot oikeastaan vasta lukiossa. Novellien, esseiden ja kolumnien kirjoittaminen kiinnostaa kovasti. Useissa kirjoituksissani toistuu eräs teema: erilaisuuden, toiseuden tunne. Haluan kirjoittaa voimakkaista tunteista ja tabuaiheista. Haluan jäädä kiinni hetkiin, käännellä ja väännellä niitä, päästä erilaisten ihmisten pään sisään ja tutkia rauhassa. Haluan olla hauska, koskettava, ajatuksia herättävä. Haluan kirjoittaa runon pikkuleivistä ja esittää, että se on omaperäinen ja peräti nyyhkimisen arvoinen aihe. Pikkuleivilläkin on sielu!
Koska tässä blogissa käymme läpi myös kirjoitusprosesseja, tulen luultavasti avautumaan aiheesta rankalla kädellä. Kuten jo totesin, kirjoittaminen on vaikeaa. Kun jokin on vaikeaa, siitä pitää valittaa olan takaa. Olemmehan kärsiviä taiteilijoita. Ainakin minä olen, ja se riittäköön kuvaukseksi luonteestani. Luulen, että tämän blogin kirjoittaminen tulee olemaan joka tapauksessa ihan hyödyllistä. Joutuu kysymään itseltään sellaisia kysymyksiä kuin: miten kirjoittaminen käytännössä tapahtuu? Mistä ideat tulevat? Olenko aivan hullu, kun kirjoitan tällaista roskaa? Mitä Freudkin tästä ajattelisi? Mitähän se kertoo minusta ihmisenä, että olen maininnut tässä kirjoituksessa Freudin jo kaksi kertaa (nyt kolme)? Ja niin edelleen.
Luulen, että on paras lopettaa, vaikkakaan en usko jakaneeni minkäänlaista hyödyllistä informaatiota tällä kirjoituksellani. Ehkä ensi kerralla. Silloin saatan syventyä runojen maailmaan, jos maailma ei yhtäkkiä alakin pyöriä väärään suuntaan. Hyvästi jääkää siis!
No. Minä olen siis Anna. Nimestäni voitaisiin vitsailla paljonkin ja ulkonäköni on tässä blogissa – luojan kiitos – sivuseikka, joten ehkä siirryn suoraan lapsuuteen. Lapsuuteni oli todella vaikea ja vietinkin sen käymällä jungilaisessa koiraterapiassa. Aina torstaisin minut hakattiin, koska käytin Mikki Hiiri -paitoja. Minulla oli vain yksi ystävä, jonka nimi oli Petteri. Petteri oli suoraansanoen rasavilli poika ja tykkäsi lukea Kafkaa. Minä pitäydyin Harry Potterissa. Eräänä päivänä Petteri muuttui Potteriksi. Minä aloin lukea Kafkaa ja seurasin vierestä, kuinka siskoni muuttui porsaaksi. Myöhemmin opiskeluaikanani sain todeta, että ystäväni muuttui Gregor Samsaksi (edellinen postaus käsittelee sitä). Se siitä.
Tai no. Ainoa keksitty juttu tuossa edellisessä oli se, että aloin lukea Kafkaa. En ole lukenut Kafkalta kuin yhden novellin, ei niin, ettenkö haluaisi. Haluaisin kovasti lukea paljon muutakin kirjallisuutta, sillä pyrin kai määrittelemään sillä tavalla itseni ihmisenä. Sinuhe, Tuntematon sotilas ja Seitsemän veljestä on luettu, mutta eihän se riitä! Fiksuna ihmisenä minun täytyi kahlata Homerosta, syventyä Dostojevskiin, hurmautua Alastalon salin kiihkeistä kiemuroista – tai kenties vähän hipelöidä jotain Kafkan teosta. Mutta ihmisenä minun aikani on rajallinen, enkä mitenkään voi opiskelujen lomassa tehdä kaikkea. Kykenevyyteni on rajallinen. Sylvia Plath taisi aikoinaan todeta jotain sen suuntaista. Onkohan tässä tekstissä mainittu tarpeeksi kirjailijoita?
Kuten ehkä on selvinnyt, opiskelen siis kirjoittamista näiden kolmen muun ihmisen kanssa. On vaikea sanoa, miten tälle tielle oikein päädyin. Takana on monta mutkaa, suuria alamäkiä ja kaikenlaista hauskaa. Lukiossa olin täysin varma, että minusta tulee psykologi, mutta tilastomatematiikka ei lopulta kolahtanut. Freudista pidän kyllä kovasti. Tein vuoden töitä ja päätin, että toista samanlaista vuotta ei tule - ei tullutkaan. Olen aina pitänyt kirjoittamisesta ja toisaalta vähän inhonnutkin sitä, sillä se on yksi vaikeimmista asioista elämässä. Minulla on hirveä tyhjän paperin kammo, jolle olen yrittänyt saada opiskelujen kautta asianmukaista hoitoa. Onhan se auttanutkin. En lisäksi osaa suunnitella tekstejäni, ja toisaalta yritän sensuroida liikaa sitä, mitä kirjoitan. Tajunnanvirtaharjoitukset ovat erityisen vaikeita. En koe olevani hyvä kirjoittaja, mutten koe olevani huonokaan. Koen olevani kirjoittaja, jolla on vielä paljon oppimista – ehkä jopa liikaa.
Olen myös kirjoittaja, joka ei koskaan osaa lopettaa jaarittelua ja mennä asiaan, ja sen varmasti myös huomaa. Tekstini ovat usein joko hyvin yksinkertaistettuja tai rönsyileviä. Tällä hetkellä suurin kiinnostukseni painottuu runoihin, vaikka niistä kokemukseni on kaikkein vähäisin; löysin runot oikeastaan vasta lukiossa. Novellien, esseiden ja kolumnien kirjoittaminen kiinnostaa kovasti. Useissa kirjoituksissani toistuu eräs teema: erilaisuuden, toiseuden tunne. Haluan kirjoittaa voimakkaista tunteista ja tabuaiheista. Haluan jäädä kiinni hetkiin, käännellä ja väännellä niitä, päästä erilaisten ihmisten pään sisään ja tutkia rauhassa. Haluan olla hauska, koskettava, ajatuksia herättävä. Haluan kirjoittaa runon pikkuleivistä ja esittää, että se on omaperäinen ja peräti nyyhkimisen arvoinen aihe. Pikkuleivilläkin on sielu!
Koska tässä blogissa käymme läpi myös kirjoitusprosesseja, tulen luultavasti avautumaan aiheesta rankalla kädellä. Kuten jo totesin, kirjoittaminen on vaikeaa. Kun jokin on vaikeaa, siitä pitää valittaa olan takaa. Olemmehan kärsiviä taiteilijoita. Ainakin minä olen, ja se riittäköön kuvaukseksi luonteestani. Luulen, että tämän blogin kirjoittaminen tulee olemaan joka tapauksessa ihan hyödyllistä. Joutuu kysymään itseltään sellaisia kysymyksiä kuin: miten kirjoittaminen käytännössä tapahtuu? Mistä ideat tulevat? Olenko aivan hullu, kun kirjoitan tällaista roskaa? Mitä Freudkin tästä ajattelisi? Mitähän se kertoo minusta ihmisenä, että olen maininnut tässä kirjoituksessa Freudin jo kaksi kertaa (nyt kolme)? Ja niin edelleen.
Luulen, että on paras lopettaa, vaikkakaan en usko jakaneeni minkäänlaista hyödyllistä informaatiota tällä kirjoituksellani. Ehkä ensi kerralla. Silloin saatan syventyä runojen maailmaan, jos maailma ei yhtäkkiä alakin pyöriä väärään suuntaan. Hyvästi jääkää siis!
