perjantai 30. joulukuuta 2011

Essee ja kirjoittava käsi

Allaolevan esseen (johon olen tehnyt pari pientä muokkausta luettavuutta helpottamaan) kirjoitin yhtenä ensimmäisistä teksteistäni juuri kirjoittajaopiskeluni alussa. Koulu oli järjestänyt jonkinlaisen kielenhuollon testauksen, joka suoritettiin kirjoittamalla essee annetun materiaalin (Suomen menestys Pisa-tutkimuksessa) pohjalta. Tottuneena harrastajakirjoittajana tehtävä oli läpihuutojuttu, sillä arvostelun fokuksessa ei ollut asiantuntemus vaan oikeakielisyys.

Käsinkirjoittaminen on omanlaisensa tilanne, eikä kaikkia oleellisiakaan ajatuksia saa välttämättä mahdutettua kokonaisrakenteeseen, vaikka olisi kuinka tarkasti suunnitellut. Tämä siis aikarajoitetussa tilanteessa (tosin tuossa testauksessa aikaraja oli erittäin väljä). Kappaleet venyvät helposti pitkiksi, eikä lukijaa disorientoivia ajatusloikkiakaan välttämättä ehdi huomata kirjoitustilanteessa, kun omaan tekstiin ei ole ehtinyt saada etäisyyttä.



SUOMALAISNUORET JA TULEVAISUUS

Suomen menestys Pisa-tutkimuksessa on miltei eräs kansallisista kliseistämme. Vaikka sijoitukset ovat vaihdelleet tutkimuksesta toiseen, on suomalaisten 15-vuotiaiden konsistentisti todettu saavan hyviä tuloksia. Miten tämä suomalaisten koululaisten tulevaisuusvalmius selittyy?

Ennen kuin suomalaislapset aloittavat peruskoulun, joka instituutiona perustuu enemmälti oppimiseen asialähtöisen opettajan - ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneen ammattilaisen - ja kirjojen kautta, he käyvät esikoulun. Esikoulussa tarjotaan pehmeä lasku oikeaan opetukseen, sillä siellä opitaan myös leikin kautta. Leikki kuitenkin pitkälti poistetaan yhtälöstä peruskoulun ensimmäisellä luokalla, ja oppilaat määrätään opiskelemaan tosissaan - ne, jotka eivät halua tai kykene, saavat huonompia arvosanoja.

Huomattavaa on, että Hong Kongin ja Etelä-Korean kaltaiset hyvin kurinalaisen oppimisen maat menestyvät usein jopa Suomeakin paremmin Pisa-tutkimuksessa.

Suomalainen peruskoulu ei pyri suojaamaan oppilaita todellisuudelta. Terrorismi on todellisuutta, ympäristökatastrofit ovat todellisuutta, ilmastonmuutos ja talouskriisi ja epävarmuus ovat todellisuutta. Ihanteellinen suomalainen oppilas on realisti, joka ei haihattele vaan kehittää taitojaan luonnontieteissä, matematiikassa ja tehokkaassa, analyyttisessä lukemisessa. Ihanneoppilas tietää, miten maailma toimii nyt, ja hän osaa aavistaa, miten se voisi toimia tulevaisuudessa.

Juuri peruskoulujärjestelmä vierittää yhä uusille sukupolville käsitystä, että ilman realismia ei ole mitään ja ilman kovaa matemaattista osaamista ei ole ihanteellinen. Sama kyynisyys, voisin kuvitella, läpäissee myös menestyneitä aasialaisia kulttuureja. Kyynisyydestä eli sananmukaisesti koirankaltaisuudesta voin kertoa hiukan humoristisen anekdootin. Olin erään suomalaisen ja erään kiinalaisen opiskelijan kanssa Joensuussa. Kiinalaiselle tuli nälkä, ja hän löysi maasta avatun nakkipaketin. Haisteltuaan sitä hän alkoi huoletta syödä pakkauksen sisältöä. Suomalainen kaverini oli kauhuissaan: "Miten sä uskallat", hän kavahti, "jokuhan on voinut vaikka kusta [sic] siihen!" Kiinalainen ei ollut millänsäkään: "Siksi sitä pitääkin haistaa", hän sanoi, "niin koiratkin tekevät".

Olisikin kiinnostavampaa tietää, millainen maailmankuva suomalaisilla 15-vuotiailla on, ja millaisena he näkevät ihmisluonnon. Kysymykset ovat ehkä isoja tuon ikäisille, mutta ne ovat myös oleellisia. Maailmankuva ja ihmiskuva ovat kuitenkin se perusta, jolle he tulevat henkilökohtaisen elämän päätöksensä tekevät.

Onko mahdollista, että peruskoulujärjestelmä kannustaa vain yhdenlaiseen maailmankuvaan? Mittaako Pisa-tutkimus myös eettisiä valmiuksia, vai pidetäänkö eettisyyttä niin itsestäänselvänä, ettei sitä tarvitse edes ottaa esille saati sitten korostaa? Osaavatko suomalaisnuoret erottaa populaaritieteen oikeasta tieteestä? Nämä ovat kysymyksiä, joiden vastaukset ehkä oleellisimmin ennustavat tulevaisuuden yhteiskuntaa.

lauantai 24. joulukuuta 2011

Hyvää joulua!

On joululoma - ennen kaikkea jouluaattoilta - ja minä istun tietokoneen ääressä kirjoittamassa blogiin. Ei sitä uskoisi ellei omin silmin näkisi! Minulla ei vain oikeasti ole ollut aikaa kirjoittaa aiemmin tällä viikolla; on ollut niin paljon joulukiireitä ja töitä. Fantasioinkin pitkään tästä hetkestä, kun voisin istahtaa syvään huokaisten tuolille ja vain olla siinä. Edes hetken - ja hieman enemmänkin. Jos opettajani tietäisi, hän olisi varmaan ylpeä minusta! Tosin ei tämä työltä tunnu. Välillä on jopa mukavaa purkaa ajatuksiaan - not kidding.

Pohdin kauan, mitä kirjoittaisin tällä viikolla. Runo on aina ollut luontevin valinta, mutten ole saanut aikaiseksi pitkään aikaan yhtään mitään. En sitä paitsi jaksanut tänään runoilla. Halusin kirjoittaa jotain jouluista, mutta sisällyttää siihen omia mielipiteitäni. Miksen kirjoittaisi kolumnia? pohdin. Niin minä sitten kirjoitin kolumnin. Olen aiemmin kirjoittanut vain yhden ainoan, ja jopa lajimääritelmä on hieman epäselvä, vaikka olen toki lukenut lajin edustajia varmasti sadoittain. Miten ne eroavat pakinasta, mielipidekirjoituksesta tai vaikkapa esseestä? Pikainen googletus ei juurikaan helpottanut. Päätin mennä mutu-tuntumalla; toivottavasti en ajanut - tai tässä kontekstissa kirjoittanut - ihan metsään.

Oli ihan virkistävää kirjoittaa jotain erilaista pitkästä aikaa, mutta fiktiivisten tekstien kirjoittamisen taitaa olla enemmän minun aluettani. Kahden viikon päästä uskoisin keskittyväni novelliini, joka pitää tehdä yhdelle kirjoittamisen kurssille. Kirjoittamiseen on aikaa enää viikko, ja tärkeimmät kohtaukset ovat vielä luomatta. Iik! Asiasta kananugettiin, tässäpä kolumninpoikaseni, jonka väsäsin:


                        Tuiskutonta joulua


Kaksi yhdeksän tunnin työpäivää ja jouluaattoaamu töissä ovat tehneet tehtävänsä: kuoriutuessani työvaatteista riisuuduin samalla henkisesti kiireestä, miellyttämisestä ja kiristyneestä hymystä. Että sai edes pariksi päiväksi jäädä kotiin makaamaan sohvalle lököhousut ja villasukat jalassa! Tuntuu, että tämä on ollut joulujeni tarkoitus viime vuosina. Lapselle joulu on iloinen juhla, jolloin aikuisten kulutushysteria muuntuu barbeiksi ja leikkiautoiksi. Tässä iässä moni toivoo joululta muutakin.

En toki pistä pahakseni, jos joku tahtoo laulaa tipetipetiptappia tonttulakki päässä ja torttu suussa, mutta minä en osaa nähdä joulua kovin iloisena juhlana. Oikeastaan jouluihini liittyy jonkinlainen haikeus, melankolia. Kristinusko ei ole prioriteettilistani huipulla, mutta tavallaan haluan nähdä joulunvieton jopa hieman hartaana aktiviteettina. Kirkoissa on jouluisin mukava tunnelma. Tämä surumielisuuden etsintä näkyy etenkin musiikkivalinnoissani. Asiakaspalvelijana en ole kyllästynyt edes valtaviin ihmismassoihin, jatkuvaan väsymykseen ja kiireeseen niin paljon kuin joulumusiikkiin, joka valtaa tavaratalot ja kaupat jo marraskuun loppupuolella. Kun se sama standardilevy soi kymmenettä kertaa päivässä, haluaisi repiä aivonsa palasiksi, jotta välttyisi sen kuulemiselta.

En tavallaan näe edes kunnollista syytä sille, että joulusta pitäisi laulaa. Ainoa joululaulu, jota siedän, on Varpunen jouluaamuna, ja sekin vetoaa luultavasti surumielisen melodiansa lisäksi siksi, että siinä joulu on vain viitekehys ja todellisuudessa puhutaan jostain paljon tärkeämmästä. Nytkin, kun tänä sateisena aattoiltana istun koneeni ääressä vatsa täynnä, lahjat avanneena ja ilman kiireitä, en pistä soimaan Antti Tuiskun joululevyä tai jotain muuta mautonta, vaan esimerkiksi Kate Bushin 50 words for snown. Täydellistä kirjoittamisen taustamusiikkia, joka sopii sekä jouluun että talveen ylipäätään: musiikkia, joka melankolisena tippuu kohti maata lumen lailla, lumen johon voi kaivautua, upottautua, katsella siinä maaten tähtitaivasta ja ehkä hieman itkeä. Suosittelen.

Kuitenkin ehkä parasta joulumusiikkia on hiljaisuus. Sellainen yön tai aikaisen aamun hetki, kun lunta sataa hiljalleen ja kuuluu vain sen ääni, vain ja ainoastaan sen, ja ehkä heikko tuulenvire. Uskoisin, joulu on pitkälti näiden hiljaisten ja kauniiden hetkien löytämistä arjen keskeltä, haparoimista talven pimeydestä valoa kohti. Me stressaamme itsemme kuoliaiksi, jotta saisimme yhtenä päivänä vuodessa saavutettua täydellisen rauhan tunteen. Onko siinä nyt mitään järkeä?

Täten haluankin toivottaa kaikille oikein rauhallista ja hiljaista joulua! Asioiden ei tarvitse aina mennä niin justiinsa; kerkeää sitä riehua uutenavuotenakin.

lauantai 17. joulukuuta 2011

Siitä se ajatus sitten lähti

Nyt inspiroi sitten se musiikki. Niitä biisejä, joiden sanoista, sävelmästä tai luomasta tunnelmasta saa jotain irti on lukematon määrä. Niitä tulee vastaan jatkuvasti, vaikka läheskään kaikista ei koskaan tule valmista tekstiä. Tuskin olen ainut, jolle musiikki toimii erittäin hyvänä inspiraation lähteenä.
Nyt kyseessä on Enrique Iglesiaksen ”Love To See You Cry”, vaikka kappaleen kuunteleminen ei ole olennaista tässä tapauksessa. Löytyy se toki tietenkin YouTubesta, jos jotakuta kiinnostaa. Jo pelkkä nimi, rakastan katsoa kun itket noin nopeasti käännettynä, kertoo kaiken. Kappaleessa on kuitenkin hyvin osuvat lyriikat – mieleyhtymä taitaakin olla aivan päivänselvä, sitä ei varmasti tarvitse selittää yhtään enempää. Teksti on aivan juuri siitä, mistä kappalekin kertoo. Kappaleesta kiitos ja kunnia tietysti tekijöilleen – Enrique Iglesias, Mark Taylor, Paul Barry, Steve Torch, Lester Mendez. Inspiraationa se toimi erittäin hyvin.
Itse teksti on kirjoitettu yöllä samalla istumalla, eikä siihen ole sen jälkeen sen kummemmin koskettu. Henkilöihin ja heidän suhteeseen en syventynyt yhtään enempää, koska en nähnyt sitä niin tarpeellisena. Lukija saa minun puolestani vapaasti pitää heitä ihan kehä tahansa – toinen päähenkilöistä on toki nimetty Miaksi, ja on siten tietenkin nainen, mutta toista osapuolta saa pitää miehenä, naisena, puolisona, kaverina, veljenä. Ihan miten haluatte. (Eriävän mielipiteen saa tietenkin ilmaista ja perusteltuja sellaisia kuuntelen mielelläni!)
Ennen kuin alkuteksti menee aivan jaaritteluksi, niin olkaa hyvä! Mari kiittää ja kumartaa


LOVE TO SEE YOU CRY

Mä en mahtanut sille mitään. Mä vaan nautin siitä. Kun kyyneleet sai Miain tummat silmät loistamaan, kun sen alahuuli tärisi ja leukaperät kiristy pidätetyn itkun takia. Kun musta ripsiväri raidoitti sen kasvot, meikki sotki sen pysäyttävän kauniit pirteet.
Se oli niin kaunis. Ei sillä, niin se oli muutenkin, mutta itkiessään se oli täydellinen. Se oli niin häkellyttävä, pysäyttävä. Se oli niin suloisen viaton itkiessään.
Mä rakastin sitä, kun se vajos polvilleen lattialle, ja hautas kasvot käsiinsä. Kun sen koko posliininukkemaisen siro vartalo tärisi. Mun ei edes tarvinnut nähdä sen itkevän, mulle riitti että mä sain kuulla sen. Kuinka sen ääni tärisi ja lopulta särkyi. Kuinka se yritti hillitä nyyhkäyksiään.

Joskus mä tein sen tahallani. Huusin sille, koska mä tiesin että se oli niin herkkä, että se lopulta purskahtaisi itkuun. Se riuhtoi, tappeli vastaan, mutta lopulta se sortui. Joka kerta. Se väsyi ja alkoi itkeä. Ja mä rakastin seurata sitä.
Mä tiesin että se oli sairasta. Ja niin väärin Miaa kohtaan, mutta mä en voinu sille mitään. Se oli vaan niin kaunista. Mutta en mä ikinä satuttanut sitä fyysisesti. Mä en voisi tehdä sitä. En sille. Mä tiesin että henkisestä kivusta Mia pääsi yli. Jos mä löisin sitä, se ei pääsisi siitä yli. Se pakkaisi kamansa ja jättäisi mut. Ja se muistaisi sen koko loppuelämänsä. Se oli seikka, jonka kanssa mä en voinut elää.

Mä polvistuin hitaasti Mian viereen. Se itki jälleen, istu polvillaan lattialla. Ripsiväri kirveli silmissä, värjäs kuvankauniit kasvot mustiksi. Kyyneleet valu Mian poskia potkin, leukaa myöten ennen kuin putos ja imeyty mustien farkkujen kankaaseen.
”Anna anteeksi”, mä sanoin. Vaikka mä olinkin tehny sen tahallani, mä pyysin aina anteeksi. Ja muutaman mutkan kautta sainkin aina anteeksi.

Mia läppäisi mua avokämmenellä poskelle, mutta vajos mun syliini istumaan. Niin se teki joka kerta. Löi ja kömpi syliin. Hautas kasvonsa mun paitaan ja takertu muhun kuin hukkuva pelastusrenkaaseen.
Mä silitin kevyesti Mian selkää. Mä rakastin sitä, kun kyyneleet imeyty mun t-paitaan, valuva meikki sotki paidan kankaan mustaksi. Kun koko hento vartalo tärisi mun sylissäni.
Mutta jostain syystä se ei toiminut muiden kun Mian kanssa. Kun mä lohdutin muita, pitelin niitä sylissäni kun ne itki, ei se tuntunut yhtään samalta. Ne ei ollu Mia. Ne ei tuoksunut hiuslakalle, omenashampoolle ja tupakalle. Niiden vartalo ei ollu se hentorakenteinen, lintumaisen siro vartalo jonka mä tunsin parhaiten. Niiden silmät ei ollu niin umpeenmuuratun mustiksi meikatut, että valuva meikki värjäs koko kasvot mustiksi. Ja niillä ei ollut niitä silmiä. Ne oli niin kauniit täyttyessään kyyneleistä, kun kyyneleet sai ne kimaltamaan.

Mian nyyhkäisyt vaimeni, tärinä helpotti. Lopulta sen kyyneleet loppu, itkeminen väsytti sen täysin ja se nukahti. Niin kävi joka kerta. Se väsytti ittensä ja nukahti. Ja mä vaan pidin sitä käsivarsillani kunnes se taas heräs. Mä en koskaan liikahtanut mihinkään. Mä en edes yrittänyt muuttaa sen asentoa. Mä vaan suukotin sen kyyneleistä märkää poskea ja hautasin kasvoni sen hiuksiin. Kuuntelin kun sen hengitys värisi.

Vaikka mä rakastinkin sitä, kun sain kattoa kun Mia itki, siltä mä usein vihasin itteäni sen takia. Mia ei millään tavalla ansainnut sitä. Sen ei tarvitsis siivota levinneitä meikkejä kasvoiltaan joka aamu, jos se olis jonkun muun kanssa. Siksi mä tiesinkin että se rakasti mua, ilman että sen tarvitsi sanoa sitä. Mä sain sen itkemään, eikä se silti jättänyt mua. Tarkemmin ajateltuna mustatukka oli enemmän kuin mä ansaitsin. Se oli elämä, ilma jota mä hengitin. Ilman sitä mä en ollu mitään.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Astrid sadalla sanalla

Esittelen aluksi tämänkertaisen luomuksen taustoja (itse proosaluomus löytyy tuosta alempaa kolmen tähden jälkeen). Astrid sadalla sanalla on tuorein linkki pitkässä luomisprosessissa, joka alkoi eräästä kalliolaisesta kämpästä, jossa olin jatkoilla kolmisen vuotta sitten. Huoneen pelkistetyn skandinaavinen sisustus, pienistä kaiuttimista sykkivä indiemusiikki ja seitsemän henkilöä jakamassa niin yksiön sänky- ja lattia-alan kuin puolillaan olleen tequilapullon sai minut pohtimaan, millaisen runon sijoittaisin vastaavanlaiseen kämppään.



Kyseinen runo (nimeltään Ero) sai muotonsa noin vuotta myöhemmin, joskin olen sittemmin hionut sitä useaan kertaan. Alla kyseinen runo v. 2010 versiona:


Sunnuntaiaamu. Pöly on laskeutunut,
ja kello siirretty kesäaikaan.


Olen juuri lopettanut. Astrid lepää rinnat paljaana, katsoo minua
kuin latinalaista tanssia
ja kysyy, olenko vapaa. Minä olen aina vapaa.


Suljen oven perässäni, sillä vapaus lakaisee ihmisiä erilleen.


Astridin silmissä humalaisen lempeä katse
huomenna lehdet varisevat mielensä syksyssä.


Myöhemmin eräs lukija ehdotti minulle, että tekisin Astrid-hahmon ympärille sarjan runoja. Tuon runosarjan asiasisällön olen ironisoiden ja karsinnan ja kiteyttämisen kautta siirtänyt tekstiin "Astrid sadalla sanalla".


Kerron hiukan itse hahmosta. Astrid nimenä on behindthename.com -sivuston mukaan yhdistelmä muinaisnorjalaisista sanoista, jotka tarkoittavat kaunista ja jumalatarta. Kuten jumalhahmot yleisesti, jäänee Astridkin lukijalle etäiseksi. Siinä missä Astrid on siis viittaus arkkityyppiseen rakastajatarhahmoon, on kertoja puolestaan mitä tavallisin mies.


* * *


Astrid sadalla sanalla


Tavattiin ja juotiin kahvia. Astridilla oli salaatinpala hampaiden välissä. Keskusteltiin eurooppalaisen elokuvateollisuuden tuoreimmista tuotteista. Sekstattiin myöhemmin. Astrid tykkäsi penikseni vinoudesta. Hiukan vino on luonteenikin. Tehtiin Massaman currya ja kuunneltiin Serge Gainsbourgia. Aamulla sekstattiin vielä ennen kuin Astrid lähti töihin. Tuntui kuin maailma olisi piirittänyt meitä. Eräänä toisenakin aamuna sekstattiin. Luulen, että hän teeskenteli orgasmia. Keitin meille vihreää teetä. Astrid puki päälleen college-verkkarini. Kuunneltiin Arcade Firea. En kuullut Astridista muutamaan päivään. Tuli ikävä. Myöhemmin kesällä mentiin matkalle, ajettiin Poriin. Istuttiin rannalla ja luettiin Houellebecqiä. Sekstattiin autossa. En tiennyt, mitä vapaus merkitsee. Astrid ihmetteli, miksen koskaan kysy miltä hänestä tuntuu. Seurasi hiljaisuus.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Sinä olet minun kynäni jolla kirjoitan maailman täyteen kuvia

Aloitetaanpa ensimmäinen virallinen postaus puhumalla hieman runoista. Löysin runot oikeastaan vasta lukion luovan kirjoittamisen kurssilla. Siihen asti olin ajatellut runouden olevan alue, joka ei oikeastaan kuulu minulle. En osannut suhtautua siihen: en ollut lukenut paljoakaan runoja tai tiennyt, millaiset runot ovat hyviä. Kuitenkin se oli aina kiinnostanut; kuin kielletty hedelmä. Päätin siis olla rohkea ja kokeilin ensimmäisessä kirjoitustehtävässä runon väsäämistä.

Ei se ollut kovinkaan kummoinen. Oikeastaan se oli aika hirveän kliseinen. No, seuraava runoni oli osittain jopa ihan oivaltava. Siitä se sitten lähti. Tässä muutaman vuoden sisään en ole ylipäätään kirjoittanut niin paljon kuin olisin halunnut, mutta siitäkin vähästä on runoja tullut kirjoitettua ehdottomasti eniten. En vieläkään osaa sanoa, millaiset runot ovat hyviä. En minä tiedä, onko jokin kielikuva täysin puhkikulunut tai onko tyylini ärsyttävä, ehkä jopa runoihin täysin sopimaton. Luultavasti myös tekniikkani kirjoittaa runoja on täysin väärä. Silti se on mukavaa. Pidän siitä, kun voi jäädä hetkiin, kuvata asioita kiertoilmaisujen kautta, välittää jokin tietty tunnelma. Toki runoissa on myös se mukava aspekti, että niiden kirjoittaminen on (usein; ei toki aina) nopeampaa kuin vaikkapa novellin, mutta helpompaa se ei välttämättä ole.

Haluan ehdottomasti jatkaa runouden parissa, ja se kiinnostaakin minua tällä hetkellä enemmän kuin mikään muu laji. On toki kyseenalaista, pitäisikö sen kiinnostaa. En tiedä, mutta haluan silti yrittää. Tässä eräs nimetön runoni, jonka kirjoitin jonkin aikaa sitten:

En halua lihoa, lihoa

kuunsäteet kutittavat onttoa vatsaani
joka on kuin kitaran kaikukoppa
ja tänään kun bussi kaarsi ohi minä näytin taas vähän laihemmalta
tai en ehkä sentään laihemmalta
mutta ainakin niin kuin huvipuistoissa joiden peilit valehtelevat
ja minä uskoin niitä, minä uskoin niitä niin, että minä aloin uskoa itseänikin
heitä jotka toistuivat lauseissa, jotka olivat tulleet minun lauseikseni
lihaa luiden ympärillä, sanovat, minun luuni ovat lihani ympärillä
minä katson itseäni peilistä ja melkein itken
kyyneleenikin ovat pulleita


haluan vajota, vajota
kiilottaa kenkäni merenneitojen kastepisaroissa
katsella kuinka meri hengittää syvään
kirjoittaa lauseet rantahietikoille
välimerkit, isot alkukirjaimet: pieniä näkinkenkiä rannalla
siinä kasvaa iso puu joka menee käppyrälle
haluan rakentaa tähän majani ja heitellä lautasia ilmaan
niin että ne putoavat jaloilleen kuin kissa
heitätkö minutkin ilmaan, minä en paina niin paljon kuin silloin
äiti äiti, minä en halua olla lihava
mutta minä haluan syödä täytekakkua joka päivä ja joka ikinen päivä
mutta vyötärönympärykseni kasvoi taas sentillä
olen kulkenut niin kauan etten enää muista missä alan minä ja missä joku muu
luulen, että nielaisin eilen varpusia jotka tekivät minuun pesän

minä en halua olla lihava
haluan sukeltaa pinnan alle ja tuntea höyhenten hauraan kosketuksen ihollani
höyhenet, jotka ovat ihoani
haluan olla pieni tulitikkutyttö, jolla on säteilevät silmät
haluan olla aurinko ja kuu, saturnus ja venus
pieniä asteroideja jotka nousevat taivaan säihkenäyttämölle


***


Kirjoitin edellistä runoa muutaman viikon. Sanon muutaman viikon, sillä niin kauan meni, kunnes se sai lopullisen muotonsa. Turhautuneena sanoihin, joita en koskaan saanut paperille, aloitin tajunnanvirtakirjoittamisen, joka ei pyrkinyt millään tavalla runomuotoon, mutta joka vääjäämättä valui sitä kohti. Kirjoitin noin liuskallisen runomuotoista tekstiä, joka oli tasoltaan vaihtelevaa. Tarkastelin aikaansaannostani. Pidin keskikohdasta, mutta kaikki muu tuntui kliseiseltä ja jokseenkin myös turhalta.


Kului siis nuo jo mainitsemani pari viikkoa. Kirjoittamani teksti ja siinä käsittelemäni aihe - tyytymättömyys omaan kehoon ja sen aiheuttamat itsetunto-ongelmat - tulivat mieleeni. Olin toki muutenkin ajatellut kehitellä tekstistä jotain, mutten oikein keksinyt mitä. Astuessani bussiin mieleeni nousi säe: "En halua lihoa, lihoa". Yksinkertaista. Kotona avasin tekstinkäsittelyohjelman ja kirjoitin tuon säkeen puhtaalle sivulle - ja kirjoitin lisää, kunnes tuntui siltä, ettei mitään tullut enää. Otin esiin viikkoja sitten kirjoittamani tekstin ja kopioin siitä parhaat kohdat edelliselle tekstisivulle. Ja niin alkoi yhdistely. Poistin laimeita ilmauksia, vaihdoin säkeiden paikkoja, palasin taas vanhalle tekstisivulle ja kopioin sieltä lisää, keksin uusia säkeitä ja niin edelleen. On vaikea määritellä, mitä tarkalleen ottaen tapahtui. Jossain vaiheessa päätin olla jossain määrin tyytyväinen aikaansaannokseeni ja lopetin työni. Runo oli valmis. Tai no, on oikeastaan valheellista sanoa niin, sillä todellisuudessa teksti elää omaa elämäänsä paperin ulkopuolella; tavallaan edes julkaistu teksti ei ole koskaan valmis.


Joka tapauksessa olin ehkä vähän ylpeä itsestäni, siitä että sain edes jotain aikaan. Keskustelin tänään erään ihmisen kanssa kirjoittamisesta, ja hän totesi, että käsitykseni kirjoittamisesta saattaa olla täysin todellisuudesta poikkeava. Ajatukseni, pakonomainen tarpeeni tekstin täydellisyydestä jo sen syntyhetkellä on täysin epärealistinen. Kirjoittaminen on prosessi. Vaikka taon sitä päähäni päivästä toiseen, en jostain syystä kykene irrottautumaan vanhoista käsityksistäni. Tässä runossa sentään yritin ensin tajunnanvirralla saada aikaan sen tilan, jossa en sensuroinut mitään. Tai ainakaan melkein mitään. Uskon, että tämä mukavuusalueeni ulkopuolella oleilu vaatii
harjoittelua, mutta eihän minulla mitään muuta olekaan kuin aikaa.



Edit: Laitoin alkusepustukseksi hieman runohistoriaani, sillä postaus vaikutti muuten kamalan paljaalta.

Hillitsen himoani täyttää tämä tila turhanpäiväisellä jaarittelulla. Kyseessähän on vain esittelyteksti. Nuorempana kirjoitin mielelläni novelleja ja erinäköisiä romaaninalkuja muistikortille. Muistikortille siksi, etten halunnut, että kukaan vahingossa eksyisi lukemaan niitä tietokoneeltani. Uskomatonta, että niin tärkeä osa minua on kätkettynä niin kovin pieneen ja vaatimattoman näköiseen esineeseen. Kirjoittamistani hallitsi silloin salailun ilmapiiri.

Tuolloin kirjoittaminen oli minulle tekemisenpuutetta. Varsinkin sinkkuna viihtyessäni sisälleni patoutui paljon tunteita, joita purin kirjoittamalla. Olenkin jälkikäteen huomannut, että silloin kirjoittamani tekstit ovat paljon sentimentaalisempia, kuin nykyään kirjoittamani jutut. Olin rakastunut kirjoittamiseen, ja sen myös huomasi tuloksesta.

Elämä vei jossain vaiheessa mukanaan. Enää en kirjoita tekemisenpuutteesta. Kirjoitan nykyään mieluiten analyyttisesti ja pohdiskelevasti, sillä kaikki muu tuntuu helposti niin kovin epäuskottavalta. Tätä ongelmaa minulla ei koskaan aiemmin ollut.

Jollain tavalla näen, että kirjoittava minä ei liity mitenkään oikeaan minuun. Viime aikoina kirjoittava minä on ollut kateissa. Luulin, että hän palaisi elämääni Työväen akatemian kirjoittajalinjan motivoivassa ympäristössä. Niin ei käynyt, ikävä kyllä. Sen sijaan oikea minä tutustui kyseisessä paikassa joukkoon mahtavia ihmisiä ja nautti tasokkaasta opetuksesta, ja toivottavasti oppikin jotain uutta.

Oikea minä jatkaa matkaansa heti ensi tammikuussa opiskelemaan journalismia ammattikorkeakoulu Haaga-Heliaan. Kirjoittava Minä on eksynyt, tai sitten se lähti etsimään inspiraatiota jostain kaukomailta ilman minua. Aika juoksee sormieni lomitse, enkä kestä sitä, joten kiirehdin eteenpäin. Kirjoittaminen ei sovi kiireiselle, mutta mitä nuoruus olisi, jos ei äkkipikaisuutta ja ainaista kiirettä?

Mika Waltarin ensimmäiset kirjat ovat suosikkejani, sillä ne kuvaavat nuoruutta juuri sillä tavoin, kuin minä sen näen. En vain osaa pysähtyä kyetäkseni kuvailemaan sitä fiilistä sanoin. Onneksi ei ole pakko. Ehkä minun aikani kirjoittaa koittaa vielä joskus vuosien päästä, sitten kun ymmärrän, ettei ole kiire minnekään.


En osaa sanoa, kuinka monta tekstiä tulen julkaisemaan tässä blogissa. Jalkojani polttelee ja ajatukseni leijailevat jo tulevien journalismiopintojeni parissa. Pitäisi kai opetella vähän kurinalaisuutta. Joku nunnaluostari voisi olla minulle sopivin paikka... Joo, jaarittelut sikseen. Kiitän ja kumarran!


<3 Nita

perjantai 2. joulukuuta 2011

Kirjoittamisesta kirjoittaminen

Vaikka otsikko kuulostaa lähes paradoksilta, siihen pitäisi nyt pyrkiä. Kirjoittaa kirjoittamisesta. Sehän on hyvin tuttu aihe, joten sen pitäisi olla helppoa - eikö? Kaikkihan me osaamme kirjoittaa, kun sitä kerran opiskelemme. Kuitenkin (samalla kun hellyydenkipeä pikkuprinssi tönii kylmällä kuonolla rannetta ja kerjää huomiota) jään vain miettimään mitä kirjoittamisesta oikein sitten kirjoitetaan. Vaikka sitä mietitään enemmän joskus toiste, koska ensin aloitankin siitä kaikkein tutuimmasta aiheesta - minä. Siitä kirjoittaminen pitäisi olla äärettömän helppoa - itsehän minä tunnen itseni parhaiten. Ja taitaa se olla lempipuheenaiheitani. Vaikka ensimmäinen ajatus esittelytekstistä olikin "mitä hittoa mä oikein kirjoitan". Joten here goes nothing!

Ensinnäkin olen Mari, tosiaan Työväen Akatemian opiskelija. Ylioppilas, foorumiroolipelaaja, jääkiekkofanaatikko. Harrastuksia (ja rakkaudenkohteita) kirjoittaminen, matkustaminen, roolipelaus ja jääkiekko. Noista saatatte vielä kuulla lisääkin, koska lempipuheenaiheestaanhaan jaksaisi jaaritella tästä ikuisuuteen. Totaalisen koukussa saksalaiseen hiphoppiin ja IMDb'n keskustelupalstan selaamiseen. Viime aikoina olen huomannut useaan kertaan kuinka useat ilmaisut toimivat paljon paremmin englanniksi, kuin suomeksi - siksi olenkin ruvennut kirjoittamaan useammin pelkästään englanniksi. Yritäpä kääntää "just walk away" suomeksi kuulostamatta juntilta. Myös kofeiini on mahtava inspiraation lähde (etenkin kun sitä tulee juotua liikaa) ja yöllä kirjoittaminen on todettu sujuvammaksi. Inspiraation lähteinä hyödynnetään myös erittäin paljon musiikkia.
Siinä basics pikakelauksena - entä sitten?

Joten, Työväen Akatemiaan kirjoittamaan - miten ja miksi? Tietenkin, kirjoitan paljon ja suorastaan rakastan sitä. Mielikuvitus oli lennokas jo pikkuskidinä - jonka äiti on vahvistanut. Harrastus, jota voisi tehdä työkseen. Tosin mulla on kieltämättä vähän sellainen kammo että jos se ei olekaan enää niin vapaata, rentoa ja hauskaa kun rupeaa kirjoittamaan työkseen. Koska deadlinet ovat hirvittäviä. Vaikka välttämättä en koskaan edes tule kirjoittamaan työkseni. Kirjoittamisen opiskelu kun ei ollut ainoa vaihtoehto. Eikä ole vieläkään, tämä on plan A, jota nyt kokeillaan ensin. Plan B ja C ovat olemassa.
Lukioon asti halusin olla ensihoitaja, mutta sitten pitkä matikka meni niin kirkkaasti yli hilseen että tuli suosiolla vaihdettua lyhyeen. Siinä meni sitten loistavat kolme vuotta ja lakki on kotona hyllyn päällä tallessa. Lukio lusittu - entä sitten? No seuraava kiinnostuksen kohde käsittelyyn - matkustaminen, kielet ja kirjoittaminen. Olen aina rakastanut matkustamista ja vieraita kieliä. Mutta kirjoittaminen veti puoleensa eniten, joten sitä kokeillaan ensin. Kauniainen oli taas ennestään tuttu kaupunki, joten Työväen Akatemia oli helppo valinta. Ehkä mä sitten opiskelen kieliä ensi vuonna. Tai yhdistän ne ja ryhdyn kääntäjäksi. Tai sitten mä en opiskele mitään. Ehkä mä lopultakin toteutan ideani välivuodesta ja lähden Kanadaan. Tai sitten en. Sitä murehditaan silloin - nyt kirjoitetaan.

En oikeasti osaa nimetä, milloin innostus kirjoittamiseen lähti lentoon. Jotain kuitenkin tullut sepitettyä pienestä asti. Isoäitikin kirjoitti paljon, joten ehkä se tulee sieltä. Mulla oli myös ehdottomasti maailman paras äidinkielen opettaja yläasteella, joten hänellekin pitää antaa tunnustusta. Ilman hänen motkotustaan Tuntematon sotilas ja Seitsemän veljestä olisi jäänyt lukematta ja tietenkin kyllä se opettikin paljon. Kielioppiin ainakin, jos ei muuten. Joten kiitos ja kumarrus sinne suuntaan.
Foorumiroolipelaajana kirjoitan lähes joka päivä jotain. Pelivastauksia, hahmojen kuvauksia - tekstipohjainen roolipelaaminen onkin pelkkää kirjoittamista ja se on harrastus, jolle olen erittäin omistautunut. Pelaamisen parissa on tullut pyörittyä vähintään viimeiset kahdeksan vuotta ja edelleenkin rakastan sitä aina vain enemmän. Nytkin pitäisi olla kirjoittamassa pelivastauksia, mutta enpä ole. Mä en enää muista mistä se koko juttu lähti, mutta siitä harrastuksesta en luovu. Roolipelihahmojen luominen on jo yhtä kivaa kuin itse niiden pelien pelaaminenkin. Ja roolipelaaminen onkin erittäin isossa roolissa mun kirjoittaja-minässä - kirjoittaminen tuskin olisi jäänyt niin vahvasti mun elämääni, jos en olisi eksynyt roolipelifoorumeille. Koska sen parissa tulee kirjoitettua jotain joka päivä - tai ainakin mietittyä päässä mitä peleihin vastaisi, vaikka varsinaista tekstiä ei tulisikaan. Ja se on hauskaa. Vaikka mitään ei tapahdukaan oikeasti, niiden hahmojen ja itse pelien ideoiminen on kiinnostavaa. Olen täysin koukussa roolipelaamiseen ja tästä voisinkin jaaritella enemmänkin. Se on niin läheinen harrastus, että siitä voisi puhua tuntikaupalla. Mutta ehkä mä syvennyn siihen lisää joskus toiste.

Mistä mä sitten kirjoitan on kysymys, johon en ole koskaan osannut vastata. Siksi mä vastaankin tyhjentävästi että kaikesta, kumarran ja jätän tämän nyt tähän.

torstai 1. joulukuuta 2011

Ensimmäinen askelma

Minun on vaikea kirjoittaa kirjoittamisestani ilman, että se tuntuisi banaalilta ja turhanpäiväiseltä. Tästä tekstistä saattaa siten tulla banaali ja turhanpäiväinen, joten lukija varautukoon.


Aloitan esittelyni perusasioista. Kirjoitan nimellä Henrikki Harju, lukio on käyty ja Helsingin yliopistollakin olen haahuillut pari vuotta. Kuten tämän blogin muutkin kirjoittajat, opiskelen minäkin Työväen akatemiassa kirjoittamista. Itse päädyin kyseiseen opistoon, koska halusin kehittyä hienovaraisemmaksi ja kiinnostavammaksi kirjoittajaksi kuin millaiseksi itseni koin.


Fiktiivisen kirjallisuuden maailmaan minut johdatti aikoinaan Sinuhe egyptiläinen, Hamletin ja Aarresaaren sarjakuvaversiot sekä kreikkalainen mytologia (jostain syystä koin lempparijumalakseni tuulastusta ja irtosuhteita harrastavan Poseidonin). 16-vuotiaana keksin, että aion kirjoittaa romaanin. Käsikirjoitus on edelleen tekemättä, mutta muunlaisia tekstejä on syntynyt kohtuullisen mukavasti.


Kirjoittajana haluan tarjota lukijalle älyllisiä seikkailuja ja miksei esteettisiä retkiäkin. Muotoilen tekstini tässä blogissa mitä todennäköisimmin joko runoiksi, esseiksi tai proosafragmenteiksi. Kommentteja saa antaa, jos jotain tulee mieleen.