Sinä olet minun kynäni jolla kirjoitan maailman täyteen kuvia

Aloitetaanpa ensimmäinen virallinen postaus puhumalla hieman runoista. Löysin runot oikeastaan vasta lukion luovan kirjoittamisen kurssilla. Siihen asti olin ajatellut runouden olevan alue, joka ei oikeastaan kuulu minulle. En osannut suhtautua siihen: en ollut lukenut paljoakaan runoja tai tiennyt, millaiset runot ovat hyviä. Kuitenkin se oli aina kiinnostanut; kuin kielletty hedelmä. Päätin siis olla rohkea ja kokeilin ensimmäisessä kirjoitustehtävässä runon väsäämistä.

Ei se ollut kovinkaan kummoinen. Oikeastaan se oli aika hirveän kliseinen. No, seuraava runoni oli osittain jopa ihan oivaltava. Siitä se sitten lähti. Tässä muutaman vuoden sisään en ole ylipäätään kirjoittanut niin paljon kuin olisin halunnut, mutta siitäkin vähästä on runoja tullut kirjoitettua ehdottomasti eniten. En vieläkään osaa sanoa, millaiset runot ovat hyviä. En minä tiedä, onko jokin kielikuva täysin puhkikulunut tai onko tyylini ärsyttävä, ehkä jopa runoihin täysin sopimaton. Luultavasti myös tekniikkani kirjoittaa runoja on täysin väärä. Silti se on mukavaa. Pidän siitä, kun voi jäädä hetkiin, kuvata asioita kiertoilmaisujen kautta, välittää jokin tietty tunnelma. Toki runoissa on myös se mukava aspekti, että niiden kirjoittaminen on (usein; ei toki aina) nopeampaa kuin vaikkapa novellin, mutta helpompaa se ei välttämättä ole.

Haluan ehdottomasti jatkaa runouden parissa, ja se kiinnostaakin minua tällä hetkellä enemmän kuin mikään muu laji. On toki kyseenalaista, pitäisikö sen kiinnostaa. En tiedä, mutta haluan silti yrittää. Tässä eräs nimetön runoni, jonka kirjoitin jonkin aikaa sitten:

En halua lihoa, lihoa
kuunsäteet kutittavat onttoa vatsaani
joka on kuin kitaran kaikukoppa
ja tänään kun bussi kaarsi ohi minä näytin taas vähän laihemmalta
tai en ehkä sentään laihemmalta
mutta ainakin niin kuin huvipuistoissa joiden peilit valehtelevat
ja minä uskoin niitä, minä uskoin niitä niin, että minä aloin uskoa itseänikin

heitä jotka toistuivat lauseissa, jotka olivat tulleet minun lauseikseni
lihaa luiden ympärillä, sanovat, minun luuni ovat lihani ympärillä
minä katson itseäni peilistä ja melkein itken
kyyneleenikin ovat pulleita


haluan vajota, vajota
kiilottaa kenkäni merenneitojen kastepisaroissa
katsella kuinka meri hengittää syvään
kirjoittaa lauseet rantahietikoille
välimerkit, isot alkukirjaimet: pieniä näkinkenkiä rannalla
siinä kasvaa iso puu joka menee käppyrälle

haluan rakentaa tähän majani ja heitellä lautasia ilmaan
niin että ne putoavat jaloilleen kuin kissa
heitätkö minutkin ilmaan, minä en paina niin paljon kuin silloin
äiti äiti, minä en halua olla lihava
mutta minä haluan syödä täytekakkua joka päivä ja joka ikinen päivä
mutta vyötärönympärykseni kasvoi taas sentillä
olen kulkenut niin kauan etten enää muista missä alan minä ja missä joku muu
luulen, että nielaisin eilen varpusia jotka tekivät minuun pesän

minä en halua olla lihava

haluan sukeltaa pinnan alle ja tuntea höyhenten hauraan kosketuksen ihollani
höyhenet, jotka ovat ihoani
haluan olla pieni tulitikkutyttö, jolla on säteilevät silmät

haluan olla aurinko ja kuu, saturnus ja venus
pieniä asteroideja jotka nousevat taivaan säihkenäyttämölle


***


Kirjoitin edellistä runoa muutaman viikon. Sanon muutaman viikon, sillä niin kauan meni, kunnes se sai lopullisen muotonsa. Turhautuneena sanoihin, joita en koskaan saanut paperille, aloitin tajunnanvirtakirjoittamisen, joka ei pyrkinyt millään tavalla runomuotoon, mutta joka vääjäämättä valui sitä kohti. Kirjoitin noin liuskallisen runomuotoista tekstiä, joka oli tasoltaan vaihtelevaa. Tarkastelin aikaansaannostani. Pidin keskikohdasta, mutta kaikki muu tuntui kliseiseltä ja jokseenkin myös turhalta.


Kului siis nuo jo mainitsemani pari viikkoa. Kirjoittamani teksti ja siinä käsittelemäni aihe - tyytymättömyys omaan kehoon ja sen aiheuttamat itsetunto-ongelmat - tulivat mieleeni. Olin toki muutenkin ajatellut kehitellä tekstistä jotain, mutten oikein keksinyt mitä. Astuessani bussiin mieleeni nousi säe: "En halua lihoa, lihoa". Yksinkertaista. Kotona avasin tekstinkäsittelyohjelman ja kirjoitin tuon säkeen puhtaalle sivulle - ja kirjoitin lisää, kunnes tuntui siltä, ettei mitään tullut enää. Otin esiin viikkoja sitten kirjoittamani tekstin ja kopioin siitä parhaat kohdat edelliselle tekstisivulle. Ja niin alkoi yhdistely. Poistin laimeita ilmauksia, vaihdoin säkeiden paikkoja, palasin taas vanhalle tekstisivulle ja kopioin sieltä lisää, keksin uusia säkeitä ja niin edelleen. On vaikea määritellä, mitä tarkalleen ottaen tapahtui. Jossain vaiheessa päätin olla jossain määrin tyytyväinen aikaansaannokseeni ja lopetin työni. Runo oli valmis. Tai no, on oikeastaan valheellista sanoa niin, sillä todellisuudessa teksti elää omaa elämäänsä paperin ulkopuolella; tavallaan edes julkaistu teksti ei ole koskaan valmis.


Joka tapauksessa olin ehkä vähän ylpeä itsestäni, siitä että sain edes jotain aikaan. Keskustelin tänään erään ihmisen kanssa kirjoittamisesta, ja hän totesi, että käsitykseni kirjoittamisesta saattaa olla täysin todellisuudesta poikkeava. Ajatukseni, pakonomainen tarpeeni tekstin täydellisyydestä jo sen syntyhetkellä on täysin epärealistinen. Kirjoittaminen on prosessi. Vaikka taon sitä päähäni päivästä toiseen, en jostain syystä kykene irrottautumaan vanhoista käsityksistäni. Tässä runossa sentään yritin ensin tajunnanvirralla saada aikaan sen tilan, jossa en sensuroinut mitään. Tai ainakaan melkein mitään. Uskon, että tämä mukavuusalueeni ulkopuolella oleilu vaatii
harjoittelua, mutta eihän minulla mitään muuta olekaan kuin aikaa.



Edit: Laitoin alkusepustukseksi hieman runohistoriaani, sillä postaus vaikutti muuten kamalan paljaalta.