Allaolevan esseen (johon olen tehnyt pari pientä muokkausta luettavuutta helpottamaan) kirjoitin yhtenä ensimmäisistä teksteistäni juuri kirjoittajaopiskeluni alussa. Koulu oli järjestänyt jonkinlaisen kielenhuollon testauksen, joka suoritettiin kirjoittamalla essee annetun materiaalin (Suomen menestys Pisa-tutkimuksessa) pohjalta. Tottuneena harrastajakirjoittajana tehtävä oli läpihuutojuttu, sillä arvostelun fokuksessa ei ollut asiantuntemus vaan oikeakielisyys.
Käsinkirjoittaminen on omanlaisensa tilanne, eikä kaikkia oleellisiakaan ajatuksia saa välttämättä mahdutettua kokonaisrakenteeseen, vaikka olisi kuinka tarkasti suunnitellut. Tämä siis aikarajoitetussa tilanteessa (tosin tuossa testauksessa aikaraja oli erittäin väljä). Kappaleet venyvät helposti pitkiksi, eikä lukijaa disorientoivia ajatusloikkiakaan välttämättä ehdi huomata kirjoitustilanteessa, kun omaan tekstiin ei ole ehtinyt saada etäisyyttä.
SUOMALAISNUORET JA TULEVAISUUS
Suomen menestys Pisa-tutkimuksessa on miltei eräs kansallisista kliseistämme. Vaikka sijoitukset ovat vaihdelleet tutkimuksesta toiseen, on suomalaisten 15-vuotiaiden konsistentisti todettu saavan hyviä tuloksia. Miten tämä suomalaisten koululaisten tulevaisuusvalmius selittyy?
Ennen kuin suomalaislapset aloittavat peruskoulun, joka instituutiona perustuu enemmälti oppimiseen asialähtöisen opettajan - ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneen ammattilaisen - ja kirjojen kautta, he käyvät esikoulun. Esikoulussa tarjotaan pehmeä lasku oikeaan opetukseen, sillä siellä opitaan myös leikin kautta. Leikki kuitenkin pitkälti poistetaan yhtälöstä peruskoulun ensimmäisellä luokalla, ja oppilaat määrätään opiskelemaan tosissaan - ne, jotka eivät halua tai kykene, saavat huonompia arvosanoja.
Huomattavaa on, että Hong Kongin ja Etelä-Korean kaltaiset hyvin kurinalaisen oppimisen maat menestyvät usein jopa Suomeakin paremmin Pisa-tutkimuksessa.
Suomalainen peruskoulu ei pyri suojaamaan oppilaita todellisuudelta. Terrorismi on todellisuutta, ympäristökatastrofit ovat todellisuutta, ilmastonmuutos ja talouskriisi ja epävarmuus ovat todellisuutta. Ihanteellinen suomalainen oppilas on realisti, joka ei haihattele vaan kehittää taitojaan luonnontieteissä, matematiikassa ja tehokkaassa, analyyttisessä lukemisessa. Ihanneoppilas tietää, miten maailma toimii nyt, ja hän osaa aavistaa, miten se voisi toimia tulevaisuudessa.
Juuri peruskoulujärjestelmä vierittää yhä uusille sukupolville käsitystä, että ilman realismia ei ole mitään ja ilman kovaa matemaattista osaamista ei ole ihanteellinen. Sama kyynisyys, voisin kuvitella, läpäissee myös menestyneitä aasialaisia kulttuureja. Kyynisyydestä eli sananmukaisesti koirankaltaisuudesta voin kertoa hiukan humoristisen anekdootin. Olin erään suomalaisen ja erään kiinalaisen opiskelijan kanssa Joensuussa. Kiinalaiselle tuli nälkä, ja hän löysi maasta avatun nakkipaketin. Haisteltuaan sitä hän alkoi huoletta syödä pakkauksen sisältöä. Suomalainen kaverini oli kauhuissaan: "Miten sä uskallat", hän kavahti, "jokuhan on voinut vaikka kusta [sic] siihen!" Kiinalainen ei ollut millänsäkään: "Siksi sitä pitääkin haistaa", hän sanoi, "niin koiratkin tekevät".
Olisikin kiinnostavampaa tietää, millainen maailmankuva suomalaisilla 15-vuotiailla on, ja millaisena he näkevät ihmisluonnon. Kysymykset ovat ehkä isoja tuon ikäisille, mutta ne ovat myös oleellisia. Maailmankuva ja ihmiskuva ovat kuitenkin se perusta, jolle he tulevat henkilökohtaisen elämän päätöksensä tekevät.
Onko mahdollista, että peruskoulujärjestelmä kannustaa vain yhdenlaiseen maailmankuvaan? Mittaako Pisa-tutkimus myös eettisiä valmiuksia, vai pidetäänkö eettisyyttä niin itsestäänselvänä, ettei sitä tarvitse edes ottaa esille saati sitten korostaa? Osaavatko suomalaisnuoret erottaa populaaritieteen oikeasta tieteestä? Nämä ovat kysymyksiä, joiden vastaukset ehkä oleellisimmin ennustavat tulevaisuuden yhteiskuntaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti