Nyt inspiroi sitten se musiikki. Niitä biisejä, joiden sanoista, sävelmästä tai luomasta tunnelmasta saa jotain irti on lukematon määrä. Niitä tulee vastaan jatkuvasti, vaikka läheskään kaikista ei koskaan tule valmista tekstiä. Tuskin olen ainut, jolle musiikki toimii erittäin hyvänä inspiraation lähteenä.
Nyt kyseessä on Enrique Iglesiaksen ”Love To See You Cry”, vaikka kappaleen kuunteleminen ei ole olennaista tässä tapauksessa. Löytyy se toki tietenkin YouTubesta, jos jotakuta kiinnostaa. Jo pelkkä nimi, rakastan katsoa kun itket noin nopeasti käännettynä, kertoo kaiken. Kappaleessa on kuitenkin hyvin osuvat lyriikat – mieleyhtymä taitaakin olla aivan päivänselvä, sitä ei varmasti tarvitse selittää yhtään enempää. Teksti on aivan juuri siitä, mistä kappalekin kertoo. Kappaleesta kiitos ja kunnia tietysti tekijöilleen – Enrique Iglesias, Mark Taylor, Paul Barry, Steve Torch, Lester Mendez. Inspiraationa se toimi erittäin hyvin.
Itse teksti on kirjoitettu yöllä samalla istumalla, eikä siihen ole sen jälkeen sen kummemmin koskettu. Henkilöihin ja heidän suhteeseen en syventynyt yhtään enempää, koska en nähnyt sitä niin tarpeellisena. Lukija saa minun puolestani vapaasti pitää heitä ihan kehä tahansa – toinen päähenkilöistä on toki nimetty Miaksi, ja on siten tietenkin nainen, mutta toista osapuolta saa pitää miehenä, naisena, puolisona, kaverina, veljenä. Ihan miten haluatte. (Eriävän mielipiteen saa tietenkin ilmaista ja perusteltuja sellaisia kuuntelen mielelläni!)
Ennen kuin alkuteksti menee aivan jaaritteluksi, niin olkaa hyvä! Mari kiittää ja kumartaa
LOVE TO SEE YOU CRY
Mä en mahtanut sille mitään. Mä vaan nautin siitä. Kun kyyneleet sai Miain tummat silmät loistamaan, kun sen alahuuli tärisi ja leukaperät kiristy pidätetyn itkun takia. Kun musta ripsiväri raidoitti sen kasvot, meikki sotki sen pysäyttävän kauniit pirteet.
Se oli niin kaunis. Ei sillä, niin se oli muutenkin, mutta itkiessään se oli täydellinen. Se oli niin häkellyttävä, pysäyttävä. Se oli niin suloisen viaton itkiessään.
Mä rakastin sitä, kun se vajos polvilleen lattialle, ja hautas kasvot käsiinsä. Kun sen koko posliininukkemaisen siro vartalo tärisi. Mun ei edes tarvinnut nähdä sen itkevän, mulle riitti että mä sain kuulla sen. Kuinka sen ääni tärisi ja lopulta särkyi. Kuinka se yritti hillitä nyyhkäyksiään.
Joskus mä tein sen tahallani. Huusin sille, koska mä tiesin että se oli niin herkkä, että se lopulta purskahtaisi itkuun. Se riuhtoi, tappeli vastaan, mutta lopulta se sortui. Joka kerta. Se väsyi ja alkoi itkeä. Ja mä rakastin seurata sitä.
Mä tiesin että se oli sairasta. Ja niin väärin Miaa kohtaan, mutta mä en voinu sille mitään. Se oli vaan niin kaunista. Mutta en mä ikinä satuttanut sitä fyysisesti. Mä en voisi tehdä sitä. En sille. Mä tiesin että henkisestä kivusta Mia pääsi yli. Jos mä löisin sitä, se ei pääsisi siitä yli. Se pakkaisi kamansa ja jättäisi mut. Ja se muistaisi sen koko loppuelämänsä. Se oli seikka, jonka kanssa mä en voinut elää.
Mä polvistuin hitaasti Mian viereen. Se itki jälleen, istu polvillaan lattialla. Ripsiväri kirveli silmissä, värjäs kuvankauniit kasvot mustiksi. Kyyneleet valu Mian poskia potkin, leukaa myöten ennen kuin putos ja imeyty mustien farkkujen kankaaseen.
”Anna anteeksi”, mä sanoin. Vaikka mä olinkin tehny sen tahallani, mä pyysin aina anteeksi. Ja muutaman mutkan kautta sainkin aina anteeksi.
Mia läppäisi mua avokämmenellä poskelle, mutta vajos mun syliini istumaan. Niin se teki joka kerta. Löi ja kömpi syliin. Hautas kasvonsa mun paitaan ja takertu muhun kuin hukkuva pelastusrenkaaseen.
Mä silitin kevyesti Mian selkää. Mä rakastin sitä, kun kyyneleet imeyty mun t-paitaan, valuva meikki sotki paidan kankaan mustaksi. Kun koko hento vartalo tärisi mun sylissäni.
Mutta jostain syystä se ei toiminut muiden kun Mian kanssa. Kun mä lohdutin muita, pitelin niitä sylissäni kun ne itki, ei se tuntunut yhtään samalta. Ne ei ollu Mia. Ne ei tuoksunut hiuslakalle, omenashampoolle ja tupakalle. Niiden vartalo ei ollu se hentorakenteinen, lintumaisen siro vartalo jonka mä tunsin parhaiten. Niiden silmät ei ollu niin umpeenmuuratun mustiksi meikatut, että valuva meikki värjäs koko kasvot mustiksi. Ja niillä ei ollut niitä silmiä. Ne oli niin kauniit täyttyessään kyyneleistä, kun kyyneleet sai ne kimaltamaan.
Mian nyyhkäisyt vaimeni, tärinä helpotti. Lopulta sen kyyneleet loppu, itkeminen väsytti sen täysin ja se nukahti. Niin kävi joka kerta. Se väsytti ittensä ja nukahti. Ja mä vaan pidin sitä käsivarsillani kunnes se taas heräs. Mä en koskaan liikahtanut mihinkään. Mä en edes yrittänyt muuttaa sen asentoa. Mä vaan suukotin sen kyyneleistä märkää poskea ja hautasin kasvoni sen hiuksiin. Kuuntelin kun sen hengitys värisi.
Vaikka mä rakastinkin sitä, kun sain kattoa kun Mia itki, siltä mä usein vihasin itteäni sen takia. Mia ei millään tavalla ansainnut sitä. Sen ei tarvitsis siivota levinneitä meikkejä kasvoiltaan joka aamu, jos se olis jonkun muun kanssa. Siksi mä tiesinkin että se rakasti mua, ilman että sen tarvitsi sanoa sitä. Mä sain sen itkemään, eikä se silti jättänyt mua. Tarkemmin ajateltuna mustatukka oli enemmän kuin mä ansaitsin. Se oli elämä, ilma jota mä hengitin. Ilman sitä mä en ollu mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti