Hillitsen himoani täyttää tämä tila turhanpäiväisellä jaarittelulla. Kyseessähän on vain esittelyteksti. Nuorempana kirjoitin mielelläni novelleja ja erinäköisiä romaaninalkuja muistikortille. Muistikortille siksi, etten halunnut, että kukaan vahingossa eksyisi lukemaan niitä tietokoneeltani. Uskomatonta, että niin tärkeä osa minua on kätkettynä niin kovin pieneen ja vaatimattoman näköiseen esineeseen. Kirjoittamistani hallitsi silloin salailun ilmapiiri.

Tuolloin kirjoittaminen oli minulle tekemisenpuutetta. Varsinkin sinkkuna viihtyessäni sisälleni patoutui paljon tunteita, joita purin kirjoittamalla. Olenkin jälkikäteen huomannut, että silloin kirjoittamani tekstit ovat paljon sentimentaalisempia, kuin nykyään kirjoittamani jutut. Olin rakastunut kirjoittamiseen, ja sen myös huomasi tuloksesta.

Elämä vei jossain vaiheessa mukanaan. Enää en kirjoita tekemisenpuutteesta. Kirjoitan nykyään mieluiten analyyttisesti ja pohdiskelevasti, sillä kaikki muu tuntuu helposti niin kovin epäuskottavalta. Tätä ongelmaa minulla ei koskaan aiemmin ollut.

Jollain tavalla näen, että kirjoittava minä ei liity mitenkään oikeaan minuun. Viime aikoina kirjoittava minä on ollut kateissa. Luulin, että hän palaisi elämääni Työväen akatemian kirjoittajalinjan motivoivassa ympäristössä. Niin ei käynyt, ikävä kyllä. Sen sijaan oikea minä tutustui kyseisessä paikassa joukkoon mahtavia ihmisiä ja nautti tasokkaasta opetuksesta, ja toivottavasti oppikin jotain uutta.

Oikea minä jatkaa matkaansa heti ensi tammikuussa opiskelemaan journalismia ammattikorkeakoulu Haaga-Heliaan. Kirjoittava Minä on eksynyt, tai sitten se lähti etsimään inspiraatiota jostain kaukomailta ilman minua. Aika juoksee sormieni lomitse, enkä kestä sitä, joten kiirehdin eteenpäin. Kirjoittaminen ei sovi kiireiselle, mutta mitä nuoruus olisi, jos ei äkkipikaisuutta ja ainaista kiirettä?

Mika Waltarin ensimmäiset kirjat ovat suosikkejani, sillä ne kuvaavat nuoruutta juuri sillä tavoin, kuin minä sen näen. En vain osaa pysähtyä kyetäkseni kuvailemaan sitä fiilistä sanoin. Onneksi ei ole pakko. Ehkä minun aikani kirjoittaa koittaa vielä joskus vuosien päästä, sitten kun ymmärrän, ettei ole kiire minnekään.

En osaa sanoa, kuinka monta tekstiä tulen julkaisemaan tässä blogissa. Jalkojani polttelee ja ajatukseni leijailevat jo tulevien journalismiopintojeni parissa. Pitäisi kai opetella vähän kurinalaisuutta. Joku nunnaluostari voisi olla minulle sopivin paikka... Joo, jaarittelut sikseen. Kiitän ja kumarran!

<3 Nita