On joululoma - ennen kaikkea jouluaattoilta - ja minä istun tietokoneen ääressä kirjoittamassa blogiin. Ei sitä uskoisi ellei omin silmin näkisi! Minulla ei vain oikeasti ole ollut aikaa kirjoittaa aiemmin tällä viikolla; on ollut niin paljon joulukiireitä ja töitä. Fantasioinkin pitkään tästä hetkestä, kun voisin istahtaa syvään huokaisten tuolille ja vain olla siinä. Edes hetken - ja hieman enemmänkin. Jos opettajani tietäisi, hän olisi varmaan ylpeä minusta! Tosin ei tämä työltä tunnu. Välillä on jopa mukavaa purkaa ajatuksiaan - not kidding.
Pohdin kauan, mitä kirjoittaisin tällä viikolla. Runo on aina ollut luontevin valinta, mutten ole saanut aikaiseksi pitkään aikaan yhtään mitään. En sitä paitsi jaksanut tänään runoilla. Halusin kirjoittaa jotain jouluista, mutta sisällyttää siihen omia mielipiteitäni. Miksen kirjoittaisi kolumnia? pohdin. Niin minä sitten kirjoitin kolumnin. Olen aiemmin kirjoittanut vain yhden ainoan, ja jopa lajimääritelmä on hieman epäselvä, vaikka olen toki lukenut lajin edustajia varmasti sadoittain. Miten ne eroavat pakinasta, mielipidekirjoituksesta tai vaikkapa esseestä? Pikainen googletus ei juurikaan helpottanut. Päätin mennä mutu-tuntumalla; toivottavasti en ajanut - tai tässä kontekstissa kirjoittanut - ihan metsään.
Oli ihan virkistävää kirjoittaa jotain erilaista pitkästä aikaa, mutta fiktiivisten tekstien kirjoittamisen taitaa olla enemmän minun aluettani. Kahden viikon päästä uskoisin keskittyväni novelliini, joka pitää tehdä yhdelle kirjoittamisen kurssille. Kirjoittamiseen on aikaa enää viikko, ja tärkeimmät kohtaukset ovat vielä luomatta. Iik! Asiasta kananugettiin, tässäpä kolumninpoikaseni, jonka väsäsin:
Tuiskutonta joulua
Kaksi yhdeksän tunnin työpäivää ja jouluaattoaamu töissä ovat tehneet tehtävänsä: kuoriutuessani työvaatteista riisuuduin samalla henkisesti kiireestä, miellyttämisestä ja kiristyneestä hymystä. Että sai edes pariksi päiväksi jäädä kotiin makaamaan sohvalle lököhousut ja villasukat jalassa! Tuntuu, että tämä on ollut joulujeni tarkoitus viime vuosina. Lapselle joulu on iloinen juhla, jolloin aikuisten kulutushysteria muuntuu barbeiksi ja leikkiautoiksi. Tässä iässä moni toivoo joululta muutakin.
En toki pistä pahakseni, jos joku tahtoo laulaa tipetipetiptappia tonttulakki päässä ja torttu suussa, mutta minä en osaa nähdä joulua kovin iloisena juhlana. Oikeastaan jouluihini liittyy jonkinlainen haikeus, melankolia. Kristinusko ei ole prioriteettilistani huipulla, mutta tavallaan haluan nähdä joulunvieton jopa hieman hartaana aktiviteettina. Kirkoissa on jouluisin mukava tunnelma. Tämä surumielisuuden etsintä näkyy etenkin musiikkivalinnoissani. Asiakaspalvelijana en ole kyllästynyt edes valtaviin ihmismassoihin, jatkuvaan väsymykseen ja kiireeseen niin paljon kuin joulumusiikkiin, joka valtaa tavaratalot ja kaupat jo marraskuun loppupuolella. Kun se sama standardilevy soi kymmenettä kertaa päivässä, haluaisi repiä aivonsa palasiksi, jotta välttyisi sen kuulemiselta.
En tavallaan näe edes kunnollista syytä sille, että joulusta pitäisi laulaa. Ainoa joululaulu, jota siedän, on Varpunen jouluaamuna, ja sekin vetoaa luultavasti surumielisen melodiansa lisäksi siksi, että siinä joulu on vain viitekehys ja todellisuudessa puhutaan jostain paljon tärkeämmästä. Nytkin, kun tänä sateisena aattoiltana istun koneeni ääressä vatsa täynnä, lahjat avanneena ja ilman kiireitä, en pistä soimaan Antti Tuiskun joululevyä tai jotain muuta mautonta, vaan esimerkiksi Kate Bushin 50 words for snown. Täydellistä kirjoittamisen taustamusiikkia, joka sopii sekä jouluun että talveen ylipäätään: musiikkia, joka melankolisena tippuu kohti maata lumen lailla, lumen johon voi kaivautua, upottautua, katsella siinä maaten tähtitaivasta ja ehkä hieman itkeä. Suosittelen.
Kuitenkin ehkä parasta joulumusiikkia on hiljaisuus. Sellainen yön tai aikaisen aamun hetki, kun lunta sataa hiljalleen ja kuuluu vain sen ääni, vain ja ainoastaan sen, ja ehkä heikko tuulenvire. Uskoisin, joulu on pitkälti näiden hiljaisten ja kauniiden hetkien löytämistä arjen keskeltä, haparoimista talven pimeydestä valoa kohti. Me stressaamme itsemme kuoliaiksi, jotta saisimme yhtenä päivänä vuodessa saavutettua täydellisen rauhan tunteen. Onko siinä nyt mitään järkeä?
Täten haluankin toivottaa kaikille oikein rauhallista ja hiljaista joulua! Asioiden ei tarvitse aina mennä niin justiinsa; kerkeää sitä riehua uutenavuotenakin.
En toki pistä pahakseni, jos joku tahtoo laulaa tipetipetiptappia tonttulakki päässä ja torttu suussa, mutta minä en osaa nähdä joulua kovin iloisena juhlana. Oikeastaan jouluihini liittyy jonkinlainen haikeus, melankolia. Kristinusko ei ole prioriteettilistani huipulla, mutta tavallaan haluan nähdä joulunvieton jopa hieman hartaana aktiviteettina. Kirkoissa on jouluisin mukava tunnelma. Tämä surumielisuuden etsintä näkyy etenkin musiikkivalinnoissani. Asiakaspalvelijana en ole kyllästynyt edes valtaviin ihmismassoihin, jatkuvaan väsymykseen ja kiireeseen niin paljon kuin joulumusiikkiin, joka valtaa tavaratalot ja kaupat jo marraskuun loppupuolella. Kun se sama standardilevy soi kymmenettä kertaa päivässä, haluaisi repiä aivonsa palasiksi, jotta välttyisi sen kuulemiselta.
En tavallaan näe edes kunnollista syytä sille, että joulusta pitäisi laulaa. Ainoa joululaulu, jota siedän, on Varpunen jouluaamuna, ja sekin vetoaa luultavasti surumielisen melodiansa lisäksi siksi, että siinä joulu on vain viitekehys ja todellisuudessa puhutaan jostain paljon tärkeämmästä. Nytkin, kun tänä sateisena aattoiltana istun koneeni ääressä vatsa täynnä, lahjat avanneena ja ilman kiireitä, en pistä soimaan Antti Tuiskun joululevyä tai jotain muuta mautonta, vaan esimerkiksi Kate Bushin 50 words for snown. Täydellistä kirjoittamisen taustamusiikkia, joka sopii sekä jouluun että talveen ylipäätään: musiikkia, joka melankolisena tippuu kohti maata lumen lailla, lumen johon voi kaivautua, upottautua, katsella siinä maaten tähtitaivasta ja ehkä hieman itkeä. Suosittelen.
Kuitenkin ehkä parasta joulumusiikkia on hiljaisuus. Sellainen yön tai aikaisen aamun hetki, kun lunta sataa hiljalleen ja kuuluu vain sen ääni, vain ja ainoastaan sen, ja ehkä heikko tuulenvire. Uskoisin, joulu on pitkälti näiden hiljaisten ja kauniiden hetkien löytämistä arjen keskeltä, haparoimista talven pimeydestä valoa kohti. Me stressaamme itsemme kuoliaiksi, jotta saisimme yhtenä päivänä vuodessa saavutettua täydellisen rauhan tunteen. Onko siinä nyt mitään järkeä?
Täten haluankin toivottaa kaikille oikein rauhallista ja hiljaista joulua! Asioiden ei tarvitse aina mennä niin justiinsa; kerkeää sitä riehua uutenavuotenakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti