Olen koko viikon miettinyt mistä sitä kirjoittaisi. Koska voisin kertoa siitä, miten en osata nimetä uusinta hahmoani. Kaikki muu hahmosta on selvillä, vain se olennaisen puuttuu - etunimi. Eihän mitään hahmoa voi kirjoittaa ilman etunimeä. Minun hahmollani sellaista ei nyt ole, ja babynames.comin antamat vinkit kirjoittajille hahmojen nimeämisestä ovat aivan hyödyttömiä. Minua ne eivät ainakaan auttaneet yhtään. Nekun kehottavat ottamaan huomioon mitkä nimet olivat kyseisenä syntymävuonna suosiossa, myös etninen tausta ja juuret pitää huomioida. Nimen pitäisi myös tarkoittaa jotain, koska nimen antamalla merkityksellä voi jo kertoa hahmosta niin paljon. Nimi ei saisi myöskään olla miltään julkkikselta, tai sitä ei saisi olla liikaa käytetty. Kyseisiä asioita en nimittäin ole koskaan miettinyt. Käytän niitä nimiä, joista pidän ja jotka kuulostavat minusta hyvältä. Vaikka kyseessä olisikin Kanadan Ontariossa, vuonna 1992 syntynyt tyttö, jonka äiti on kotoisin Venäjältä ja isä Etelä-Afrikasta. Nimeän tytön silti juuri siksi miksi haluan.
Mutta ei niistä nimistä sen enempää, koska voisin myös kertoa siitä miten kirjoittaminen on kummallista. Minulla nimittäin olisi miljoona roolipelivastausta kirjoittamatta - no okei, vain 5/12, mutta se on silti paljon koska en jaksa vastata niihin. Mielenkiintoista tässä on kuitenkin se, että minun tekisi silti mieli kirjoittaa jotain uutta peliä - en silti kuitenkaan jaksa vastata niihin vanhoihin. Ja sehän on (itselläni) sääntönä, että uusia ei oteta ennen kuin edelliset on hoidettu pois alta.
Jos minun kerran tekee mieli kirjoittaa, miksen sitten saa vastattua peleihini? Kaikkien vastausten kohdalla sivu kuitenkin näyttää pelkkää tyhjää.
No ei, en kerro hahmojen nimeämisen vaikeudesta enkä jaa roolipelaamisen vaikeuksia teidän kanssanne. Nimittäin koneeni kansioita siivotessani löysin kasan vanhoja tekstipätkiä. Pelkkiä raakileita, jotka on tarkoitettu otettavaksi käyttöön joihinkin teksteihin. Jotka ovat kuitenkin jääneet lojumaan arkistojen pohjalle - viimeistelemättöminä. Löysin sieltä kuitenkin jotain oikeasti käyttökelpoista.
En millään muista mihin/minkälaiseen tekstiin tämä pätkä oli tarkoitettu. Arkistoista ei löytynyt enempää aiheeseen sopivaa tekstiä - tai ainakaan en osannut yhdistää. Teksti on selvästi minun ominaista tyyliäni - kerronnallista, slangilla, minä-muodossa ja jälleen kerran jätin kertojan kuvaamatta (kyllä, teen sitä usein). Tekstin käyttökelpoisuudesta (olen nimittäin siihen tyytyväinen, vaikka löysinkin sen arkiston pohjalta vahingossa!) riippumatta minulla ei ole aavistustakaan tulenko ikinä tekemään sillä mitään.
-
Katseeni kiersi paksua lasia. Lasi halkaisi pöydän kahtia ja musta puhelimen kuuloke oli kiinnitetty lasin reunaan. Tuoli odotti pöydän toisella puolella.
Mun oli pakko myöntää että mua alkoi epäilyttää. Ihan kaikki. Miksi Declan oli täällä, mitä se oli tehnyt. Miksen mä voinut tavata sitä yleisellä puolella. Vapaamuotoisesti, ilman luodinkestävää ja ääntäeristävää lasia.
Mä mietin sitäkin mitä mä täällä tein. Declanin nimen aiheuttama flashback mut tänne oli ajanut. Mä olin muistanut kaiken uudestaan. Declanin hymyn, naurun, suudelmat. Miltä se tuoksui, näytti, tuntui. Miten mä olin saattanut kattoa tuntikaupalla kun se nukkui. Vain koska se oli niin helvetin kaunis. Ja mä olin niin helvetin rakastunut.
Mä olin vaan hypännyt koneeseen. Mun oli pakko saada tietää tunsinko mä sitä enää. Oliko se enää se sama Declan johon mä olin rakastunut. Jota mä olin rakastanut ihan liian pitkään. Jota mä saatoin rakastaa vieläkin.
Istuessani siinä epämukavassa muovituolissa odottamassa vanginvartijan tuovan Declanin paikalle, mä tajusin etten mä todellakaan tuntenut sitä. Mulla ei ollut minkäänlaista käsitystä kuka Declan oli. En mä tiedä oliko mulla koskaan ollutkaan, mutta se Declan jonka mä olin tuntenut ei vain voinut joutua linnaan. Mä muistan vieläkin sen, kun se oli kattonut mua niillä viattomilla suklaasilmillään ja väittänyt ettei se koskaan tehnyt mitään pahaa.
Rakkaus todellakin oli sokea.
Mun pulssi ampaisi taivaisiin kun käsi tarttui vastapäiseen tuoliin ja veti sitä kauemmas pöydän reunasta. Koska lasi eristi kaikki ääneet ja mä olin ollut hyvin syvällä ajatuksissani, Declanin ilmestyminen pöydän toiseen päähän oli yllättänyt mut täysin. Samoin se, että se oranssiin haalariin pukeutunut mies tosiaan oli Declan.
Mun oli pakko myöntää, etten mä olisi tunnistanut sitä, jos se olisi tullut kadulla vastaan. En todellakaan olisi. Se ei ollut enää mun mustatukkainen kaunottareni.
Declan nojasi taaksepäin tuolissaan, se oli niin rento ja kotonaan siinä vankilan oranssissa haalarissa että mua hirvitti. Sen hiukset oli tuhkanvaaleat - mä tajusin että sen väriset sen hiukset oli oikeasti. Sen luonnollinen hiusväri, jota mä en ollut koskaan nähnyt. Mulle se oli ollut aina mustatukkainen. Se vihasi luonnollista hiusväriään, se oli aina ollut erittäin tarkka siitä että sen hiukset myös pysyi mustana. Ilmeisesti se oli istunut jo niin kauan, että kaikki musta hiusväri oli kulunut pois. Ei se kyllä näyttänyt yhtään pahalta blondina. Ennemminkin päinvastoin.
Mä nostin puhelimen kuulokkeen korvalleni, mutta Declan vain tuijotti mua. Sen kädet pysyi pöydän alla, mun näkökenttäni ulkopuolella. Se vaan tuijotti liikkumattomana.
Suurinta Declanin muutoksessa oli sen silmät. Ne oli yhä kauniin suklaanruskeat, mutta ne ei ollu mun Declanini silmät. Ne ei ollu ilmeikkäät, ne ei loistanu. Ne oli elottomat, kovat - koko sen olemuksessa oli jotain kovaa. Siitä herkästä lasilinnusta ei ollu tietoakaan. Ihan kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.
Vankila tosiaan muutti ihmistä.
Ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua Declan nosti kuulokkeen korvalleen. Silti tuijottaminen vaan jatkui. Declan odotti mun sanovan jotain, mä odotin osaavani sanoa jotain. Mikään tässä vierailussa ei menny oikein. Paikka, aika, Declan, minä - kaikessa oli jotain vikaa.
Declan vaan tuijotti takaisin liikkumattomana. Musta tuntu, että se osas vieläkin lukea mua täydellisesti. Se ties miten ahdistavaa tää tilanne musta oli, etten mä tiennyt ittekään mitä mä tein täällä, halusinko mä edes olla täällä.
Mä taas en osannut lukea sitä yhtään. En mä varsinaisesti ollut koskaan osannutkaan. Declania oli mahdoton lukea, jos se ei antanut niin tapahtua. Paskamaisen menneisyytensä takia sen suojamuuri oli murtamaton - se suojeli itteään koko ajan joltain.
Mutta niin se oli aina ollu - Declanin ei tarvinnut kuin kattoa mua ja se tiesi kaiken, mutta itte se pysyi täydellisenä arvoituksena. Ex-narkkarina se oli oppinut pitämään kaiken itellään. Sillä oli aina ollut suojamuuri ympärillään, mä en ollu koskaan nähnyt kenenkään murtavan sitä. Mutta nyt sen suojamuuri oli vahvempi kuin koskaan. Se oli kiveä koko ihminen, se ei antanut mitään ulospäin. Enkä mä ymmärtänyt miltä se itteään nyt suojeli. Tältä paikalta? Siltä mitä se oli tehnyt? Multa?
"Tulitko sä tänne asti vaan tuijottamaan mua?" Mä länttäsin kuulokkeen takaisin paikalleen ja nousi ylös tuolista.
Se ei todellakaan ollut enää mun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti