Novelli-ja oppimispäiväkirjapohdiskelua sunnuntain ratoksi

Olen saattanut jonkin aikaa sitten päätökseen ehkä kunnianhimoisimman kirjoitusprojektini koskaan. Eräälle kurssille piti kirjoittaa 7-10 sivun novelli, ja minähän tietysti menin rustaamaan yli 20 sivua. Se oli suurelta osin erittäin tuskallista, mutta myös palkitsevaa: opin todella paljon sekä itsestäni että novelleista. Kirjoittamisesta ylipäätään! Vielä palan painikkeeksi väänsin kyseisen kurssin oppimispäiväkirjan, joka sekin oli muutaman sivun sijaan päälle 10 sivua. Suurin ongelmani taitaakin olla se, että kun saan inspiraation, en osaa kunnioittaa tarpeeksi suosituspituuksia.

En oikeastaan uskonut, että minusta edes olisi novellien kirjoittajaksi - tai ylipäätään proosan. Se aika oli joskus menneisyydessä, ennen kuin tutustuin runoihin. Tarinani tuntuivat liian kliseisiltä, tyylini tylsältä ja taitoni kehittymättömältä. Täytyy silti todeta, että olen ihan tyytyväinen kyseisellä kurssilla kirjoitetun novellin lopputulokseen. Kaikki lähti siitä, että olin jo kauan halunnut kirjoittaa aavepojan ja kuolevaisen pojan rakkaustarinan. Tällöin siis kantavana teemana olisi ollut rakkaus, niin kuin minulle on ominaista. Sain kuitenkin myöhemmin vielä vahvemman inspiraation: pojista tuli 12-vuotiaita ja keskiössä oli nyt faktan ja fiktion suhde tarinankerronnan muodossa. Sain kehitellä sisäkkäistarinoita ja hauskoja seikkailuja sydämeni kyllyydestä. Myönnettäköön, se oli todella hauskaa. Kunpa minulla vain olisi ollut enemmän aikaa viimeistellä tarinaa. Huomasin myös, että on paljon helpompi kirjoittaa itseään nuoremmista kuin vanhemmista henkilöistä, mikä toki on täysin luonnollista.

Luulen, että olen pohtinut novelliani enemmän kuin tarpeeksi viime aikoina. Siksi haluaisinkin lausua "muutaman" sanan oppimispäiväkirjastani, jonka kirjoittaminen oli sekin huikaiseva kokemus. Halusin tällä kertaa kokeilla jotain erilaista, jotain mikä erottuisi joukosta, olisi hauska, jossain määrin filosofinen mutta kuitenkin tarpeeksi informatiivinen. Syntyi tarinamuotoinen oppimispäiväkirja, jossa seikkailen itse päähenkilönä ja joka vilisee outoja henkilöitä, kliseitä, pohtimista tarinan perimmäisestä olemuksesta, yhtäkkiä ilmestyviä ja katoavia esineitä ja asioita jne.

Tarina alkaa, kun herään aavikolla (kyllä, aavikolla) mitään ymmärtämättä, kunnes törmään puhuvaan kissaan, joka johdattaa minut vanhan miehen luo, minkä jälkeen löydän terapeutin, minkä jälkeen minua osoitetaan aseella - ja viimein kaivan hiekasta esiin tietokoneen, josta ilmestyy Jumala. Tässä välissä olen pohtinut tarinakäsityksiä, kurssilla opittuja asioita sekä psyykkiselle puolelle sijoittuvia tuntemuksia. Päähenkilöllä, siis minulla, on kova hinku päästä tästä vieraasta maailmasta pois, mutta hänen täytyy suorittaa kaikki "tehtävät", ennen kuin se onnistuu; luonnollisesti, sillä eihän hän muuten saisi oppimispäiväkirjaansa valmiiksi. Etenkin lopun minänjakautumisen pohdiskelua oli hauska kirjoittaa, siis sitä, kun Anna tajuaa, että hän itse kirjoittaa itseään samalla, kun on henkilönä tarinassa. Tietysti tämä on selkeä viittaus... no, annetaan sen odottaa vielä hetki! Haluan nimittäin kertoa vielä yhden asian.

Oppimispäiväkirjatarina -hybridini lopussa tapahtuu eräs merkittävä asia: tapaan edellä mainitun novellini henkilön, aavepoika-Damienin. En tiedä, mistä idea tuli edes mieleeni, mutta se kuulosti niin hellyyttävältä, että se oli pakko toteuttaa. Nyt olen ainakin todella tavannut erään tarinani henkilön. Se tuntui jollain tapaa hauskalta ja lohdulliseltakin, lämpöiseltä kutinalta vatsanpohjassa.

Laitan tähän loppuun katkelman oppimispäiväkirjani lopusta, siitä hetkestä eteenpäin kun olen painanut löytämäni tietokoneen näytön päälle. Siitä näkee hieman, mitä olen yrittänyt ajaa takaa. Mielestäni loppu on siinä merkittävin, joten siksikin tuntuu mielekkäältä laittaa juuri se.

           Oppimispäiväkirja (katkelma lopusta)

Anna raotti silmiään hitaasti ja huomasi olevansa valkoisessa huoneessa. Tai oikeammin se ei ollut edes huone, vaan pelkkä tila, joka oli pelkkää valkoisuutta joka puolelta. Eniten Anna kuitenkin yllättyi nähdessään edessään valkoisuutta hohtavan, vanhan ja parrakkaan miehen, jolla oli kaapu päällään. Mies katsoi häneen lempeästi hymyillen.

   ”K-kuka sinä olet?” Anna vingahti.
    ”Keneksi sinä minua luulet, tyttö-kulta?”
    Anna tuumiskeli hetken ja kysyi sitten vakavana:
    ”Oletko sinä Jumala?”
    Mies nauroi sydämellisesti.
    ”Niinkin voisi kai sanoa.”
    ”Ei hyvää päivää. Tämä on jo vähän liiankin kirjaimellinen deus ex machina. Kuinka nerokasta!” Anna tuhahti. ”Joku täällä pilailee minun kustannuksellani.”
    ”Mutta eikö sinulla ole ollut hauskaa?”
    ”Vai hauskaa? Ratkean riemusta! Mutta kuulehan ukkeli, minä haluaisin kysyä sinulta muutamia asioita. Mikä paikka tämä oikein on? Miksi minä olen täällä? Mikä on tämän kaiken tarkoitus? Ja ennen kaikkea: kuka on tämän takana? En ymmärrä mitään!”
    ”Se on täysin ymmärrettävää. Istuuduhan”, vanha mies osoitti tuolia, joka oli ilmestynyt Annan taakse. Hän istuutui tuolille.
    ”Kuten tiedät, tämä on sinun oppimispäiväkirjasi...” mies aloitti.
    ”Äsken sain kuulla, että tämä on tarina”, Anna intti vastaan.
    ”Tarina tai oppimispäiväkirja – eivät kirjallisuudenlajit ole aina niin selkeitä, niin kuin itsekin aiemmin väitit. Onko sinusta tässä sellaisia piirteitä, jotka viittaisivat puhtaasti kumpaankaan suuntaan?”
    ”No – ei.”
    ”Aivan.”
    ”Mutta miksi? Miksi tällainen hybridi? Eikö tavallinen tylsä oppimispäiväkirja olisi riittänyt?”
    ”Sitä ei voine kuin kysyä siltä, joka tuonut sinut tähän maailmaan.”
    ”Minulla olisikin pari sanaa vaihdettavana hänen kanssaan...”
    Mies käänsi katseensa Annaan ja hymyili arvoituksellisesti:
    ”Se henkilö on lähempänä kuin uskotkaan.”
    ”Anteeksi mitä? Missä hän on?”
    ”Hän istuu minun edessäni.”
    ”Eli se olen siis”, Anna henkäisi, ”minä?”
    ”Aivan niin, kultaseni.”
    Anna ei voinut hetken kuin tuijottaa vanhusta epäuskoisesti. Mutta miten se voi...
    ”Ai mitenkö se voi olla mahdollista?” mies puheli mietiskellen, niin kuin hän olisi lukenut tytön ajatukset. ”Kaikki asiat eivät ole niin helposti selitettävissä.”
    ”Mutta enhän minä ole millään tapaa tietoinen siitä. Tarkoitatko sinä, että joku kirjoittaa minua juuri nyt? Ja se joku olen minä? Eihän se voi olla mahdollista! Minä en - minä en usko sitä. Minähän olen tässä; en voi olla samaan aikaan kahdessa paikassa.”
    ”Sinä voit uskoa mitä haluat, mutta minä kerron vain sen, mikä on faktaa.”
    Anna nousi tuoliltaan niin äkisti, että oli kaataa sen. Hän tunsi, kuinka kylmät väreet vaeltelivat levottomasti hänen selkäänsä pitkin.
    ”Tässä ei ole mitään järkeä. Sinä tarkoitat, että minä olen kirjoittanut tämän. Olenko vain tarinan henkilö? Mutta minä olen olemassa! Olen olemassa oikeassa maailmassa!”
    ”Eivätkö tekstitkin kuvaa jollain tapaa oikeaa maailmaa?”
    ”Sinä et ymmärrä. Hän pilailee minun kustannuksellani. Hän nauttii siitä, että minä kärsin. Mistä muistuikin mieleen, että Sofian maailmassa oli täysin samanlainen juonikuvio. Onpa onnetonta! Hän ei kykene keksimään mitään omaperäistä, hänellä ei ole minkäänlaisia omia ajatuksia.”
    ”Muista, että sinä olet hän”, mies muistutti.
    ”Samantekevää. Tästä lähtien me olemme vihollisia. Enpä silti olisi uskonut, että hänellä on sentään näin huonoja ideoita. Tämä koko oppimispäiväkirja – tai tarina - on täynnä kliseitä, Jumalanakin parrakas mies. Väittäisin, että häntä yhtään tuntien sillä on oltava erittäin epäluotettava kertoja. Kaiken lisäksi se on kestänyt jo aivan liian kauan ollakseen oppimispäiväkirja.”
    ”Olemme nyt yhdeksännen sivun puolivälissä”, vanha mies auttoi.
    Anna löi otsaansa kämmenellään ja ähkäisi.
    ”Sekin vielä. Hän ei ollenkaan kunnioita sivurajoituksia. Mutta kerrohan minulle. Jos tämä on olevinaan tarina, miten tämä kaikki loppuu? Kaikki tarinat loppuvat joskus. Minä haluan päästä kotiin, enkä todellakaan toivo enää mitään uusia yllätyksiä.”
    ”Minulla olisi sinulle vielä yksi yllätys, josta uskon sinun ilahtuvan.”

    Mies osoitti taakseen. Anna näki kauempana pienen hahmon, joka käveli heitä kohti. Hän katsoi tätä tiiviisti, pohti miksi se näytti niin tutulta. Nuo hiukset ja raitapaita, shortsit, sekalaiset hiukset... Tunnistettuaan henkilön tyttö hihkaisi ilosta. Hän juoksi hahmon luo ja rutisti tätä lujaa. Kuului kikatus, kun hahmo kiemurteli hänen otteessaan.
    ”Damien! Sinua minä en odottanut näkeväni! Voi, minä olen niin halunnut tavata sinut! Tai tietysti minä tunnen sinut, olenhan minä keksinyt sinut, mutta - mahtavaa!” Anna huudahteli ja halaili poikaa yhtä mittaa. Mies katseli heitä tyytyväisesti hymähdellen. Kesken kaiken Anna käänsi katseensa mieheen.
    ”Mutta kuinka tämä on mahdollista? Damien on minun tarinani henkilö. Hän on käytännössä minun mielikuvitukseni tuotetta. Miten - ”
    ”Eikö tämä kaikki ole sinun mielikuvituksesi tuotetta?”
    Anna vaikeni, ei osannut sanoa mitään vastaan. Hän oli joka tapauksessa iloisempi kuin pitkään aikaan.
    ”Mitä sinulle kuuluu?” Anna kysyi pörröttäen pojan tukkaa.
    ”Ihan hyvää. Minä olen veistellyt ja kalastellut paljon. Viime viikolla rakensin majan puuhun”, Damien selosti.
    ”Onpa hauskaa! Minä en tiennytkään. Se, joka sanoi, että tarina elää senkin jälkeen, kun se on kirjoitettu, oli aivan oikeassa. Sinäkin, joka olet tarinani henkilö, elit ja kasvoit tietynlaiseksi minun tietämättäni. Oliverille kävi samaten. Kun kirjoitin tarinaanne, en tiennyt tarkkaan, mihin se etenisi. Ja se eteni ilman, että minulla oli siihen osaa tai arpaa. Etenkin sinä aloit elää omaa elämääsi. Ja sinusta tuli minulle rakas, kuin oma pikkuveljeni. Eikö olekin ihmeellistä?”
    ”Kuulostaa siltä, että tarinan kirjoittaminen oli sinulle tärkeä kokemus”, vanha mies totesi.
    ”Totta kai. Eikö se ole suurta rikkautta, ettei aina tiedäkään jokaisen tarinansa henkilön mielenliikkeitä? Että antaa heille tilaa kasvaa, ilman rajoitteita. Jos minä jotain opin Valkoisen elefantin aikana – ja oikeastaan koko kurssin aikana -, niin sen, että tarinoidensa henkilöihin voi todella tutustua. Ja siihen tutustumiseen on hyvä käyttää aikaa. Kunpa tällaista voisikin tehdä enemmän”, Anna huokaisi ja silitti Damienin hiuksia.
    ”Mitä tällaista”, poika kysyi ymmällään.
    ”No vaikka nähdä sinua, höpsö!” Hän rutisti pojan rintaansa vasten.
    ”Sinä voit palata tänne aina kun haluat”, mies sanoi lempeästi. ”Täällä kaikki on mahdollista. Nyt sinun on joka tapauksessa lähdettävä. On aika.”
    ”Nyt jo? Minä haluaisin vielä jutella Damienin kanssa.”
    ”Äsken sinä vielä halusit kovasti lähteä. Sitä paitsi Damienin on lähdettävä myös.”
    ”Minne hän lähtee?”

    ”Sinne, minne hänen olisi pitänyt päästä jo kauan sitten.”
    Anna katsoi Damienia silmät kostuneina ja hieraisi hihalla kasvojaan. Poika katsoi häntä mitään ymmärtämättä.
    ”Mihin minä menen?” Damien kysyi hieman pelokkaasti.
    ”Kuulehan”, Anna kumartui pojan tasolle ja suuteli tämän otsaa hellästi, ”mitä tämä vanha mies haluaa sanoa on se, että sinun on aika jatkaa matkaasi. Minä laitoin sinut odottamaan liian kauan; tämä kaikki on minun syytäni. Mutta on paikka, jossa sinua odotetaan. Sinun isäsi ja äitisi - siellä on ihmisiä, jotka rakastavat sinua. Ehkä vielä kerran tapaat myös Oliverin ja siskosi siellä. Älä pelkää. Minä olen aina kanssasi.”
    ”Lupaathan?”
    ”Lupaan.”

    Vanha mies nyökkäsi hyväksyvästi ja napsautti sormiaan. Hänen viereensä ilmestyi puinen ovi, joka näytti seisovan tyhjässä.
    ”Kun kuljette tuosta ovesta, sinä pääset takaisin omaan maailmaasi”, mies sanoi osoittaen minua, ”ja Damien omaansa.”
    Anna otti Damienia kädestä ja puristi sitä tiukasti. Poika vastasi puristukseen.
    ”Tiedätkö”, tyttö sanoi osoittaen sanansa miehelle, ”tämä saattoi olla suureksi osaksi melko kehno tarina, mutta loppu ei ole lainkaan hullumpi. Ehkä tämän kirjoittajaa ei ole syytä haukkua täysin lahjattomaksi.”
    ”Mutta se kirjoittajahan olet...”
    ”Tiedetään, tiedetään. Tulehan Damien. Sinulla on pitkä matka edessäsi.”
    Vanha mies väänsi kahvasta, ja tyttö ja poika astuivat ovesta käsi kädessä.